Hei sinä jo omillasi elävä ihminen. Tiedäthän, että vanhempasi rakkauselämä ei kuulu sinulle enää millään tavalla. Samoin kuin sinun rakkauselämä ei kuulu heille. Te olette itsenäisiä ihmisiä tekemään omat ratkaisunne. Toisianne voitte tukea, ei tuomita.
Luin lehtiartikkelin eräästä suomalaisesta suositusta naisartistista. Hänestä on juuri ilmestynyt kirja. Kirjassa nainen paljastaa yksityiskohtia elämänsä vaiheesta, jossa hän on aloittamassa suhdetta selvästi itseään nuoremman miehen kanssa. Naisen aikuisista lapsista vain poika kannusti äitiään sanoen, että äidin pitää elää niin, että äiti on onnellinen.
Tämän pitäisi olla itsestäänselvää.
Vaan ei ole. Olen hämmentävän monta kertaa kuullut, että jo omillaan asuva aikuinen lapsi tuomitsee vanhempansa uuden rakkauden. Eikä tarvitse olla kyse edes mistään ikäerosta, vaan vanhempi ei saisi ottaa ketään elämäänsä jos hänen aiempi puolisonsa on siitä syystä tai toisesta lähtenyt pois.
Olen useaan otteeseen teksteissäni peräänkuuluttanut jo alakouluun kouluainetta, jossa opetettaisiin vanhemmista irtautumista. Usein jo siksikin, että vanhan sukupolven tavat, tottumukset ja ajatukset ovat aivan liian kankeita muutamien vuosikymmen päästä ja että sukupolvien välisestä ketjusta on hyvä päästä vapaaksi mahdollisimman nopeasti.
Tämä toki tarkoittaa samalla sitä, että vapaus pitää antaa myös sille vanhemmalleen. Ethän sinä lapsena häntä omista niin kuin ei hänkään omista sinua. Hän saa olla parisuhteessa aivan kenen kanssa hän haluaa ja sinä et siihen puutu.
Tai voi puuttua niinkuin tarinamme päähenkilön poika puuttui. Kannustamalla. Olemalla onnellinen äitinsä puolesta.
Sitä kutsutaan rakkaudeksi.
