Olen eroperheen ja yh-äidin tytär ja vanhempieni ero ei ollut kaunis. Välimatka vanhempieni välillä oli pitkä ja yhteydenottomahdollisuudet lapsuudessani rajalliset. Lisäksi äitini oli eron jälkeen rikki ja katkerakin, mikä vaikutti yhteydenpitoon. Nykyisin varmaan puhuttaisiin vieraannuttamisesta.
Isänpäivät olivat hankalia ja surullisia päiviä, kun olin pieni. Ensin isänpäiväkortin tai lahjan tekoa isälle, jota en juuri tavannut. Sitten isänpäivä, joka ei ollut millään lailla merkkipäivä meillä. Äitikin saattoi olla töissä tuona päivänä, joten meillä ei juhlittu kuten muissa kodeissa.
Kasvaessani kykenin itse pitämään yhteyttä isään ja välimme lämpenivät ja sain jopa asua isän luona. Menetin isäni varhain ja siitä alkoi toisenlainen suru, mutta olen kiitollinen siitä, että ehdin kaikesta huolimatta oppia tuntemaan isääni.
Omassa elämässäni eron jälkeen jatkoimme vuoroviikkovanhemmuutta lasteni isän kanssa ja lapsilla on läheiset suhteet meihin kumpaankin. Käsittääkseni kumpikaan vanhempi ei mustamaalaa toista vaan ymmärtää kuinka tuhoisaa sellainen olisi lapselle, joka kokee olevansa osa kumpaakin vanhempaansa.
Isänpäivä on edelleen jollain tapaa surullinen päivä minulle, lasten isälle ja lapsilleni se on onneksi merkityksellinen ja tärkeä. Nykyinen puolisoni on perheen toinen aikuinen, lämmin ja turvallinen "
