”Isäni löi minua. Aina silloin, kun ei saanut muuten tilannetta selvitetyksi. Pääsääntöisesti luunapeilla ja tukistaen. Lyöntejä joka tapauksessa. Hän kasvatti minua kurilla. Kasvatti. Tuntemaan hän ei minua koskaan oppinut. Hän oppi miten minut saa tottelemaan.
Isäni kuoli muutama vuosi sitten. Saatuani tiedon, minusta ei tuntunut oikein miltään. Lähdin lapseni kanssa uimahalliin. En myöhemminkään osannut surra. Miksi surra jotain sellaista joka ei itseä kosketa. Hän oli siittänyt minut, yrittänyt väkivallalla saada ahtaaseen malliin ja siinä se. Ei hän minulle isä ollut. Isä on sellainen jonka pitäisi rakastaa pehmeydellä.
Olen itse kahden lapsen isä. Ensimmäisen lapseni kohdalla huomasin kauhukseni olevani oma isäni. Minä en ole koskaan ollut väkivaltainen lastani kohtaan, mutta huomasin käyttäväni verbiä totella. Heikon vanhemman verbi. Kun muuta ei ole antaa jää jäljelle vain kuri.
Menin terapiaan. Väänsin isäni pois sisältäni ja sen jälkeen minusta syntyi isä. Sellainen kun oikeasti olen. Sellainen josta lapseni voi käyttää termiä isä. Minä rakastan pehmeydellä.
Eroprosessini kaatoi avioliittoni. Sen oli tarkoitus mennä niin. Olen vuoroviikkoisä. Huomenna minä herään isäänpäivään onnellisena. Minulla on vierelläni kaksi ihanaa lasta. Olemme tehneet kakun ja piparkakkuja. Menemme uimahalliin. Syömme kakkua ja pipareita.
Rakastan pehmeästi”
