”Wellcome to my life. Ei ole merkittäviä riitoja, ei puutu yhteisiä mielenkiinnon kohteita, ystäviä on sekä yhteisiä, että molemmilla omia, talon voi sanoa olevan enemmän oma kuin pankin, talous muutoinkin ok-tilassa, lapset harrastaa ja nuorinkin on jo teini, joten aikaa on olla perheenä, kaksin tai yksin. Ei puutu myöskään läheisyyttä, eikä hellyyttä. Eli kaikki siis mallillaan, eikä pitäisi olla tarvetta valittaa.
Enkä oikeastaan edes valita. En valita, koska olen oppinut elämään sen tosiasian kanssa, että olinpa suhteessa kenen kanssa tahansa, lopputulema on jossain kohtaa haluttomuus sitä omaa kumppania kohtaan. Eikä se syy ole kumppanissa, vaan minussa itsessäni.
Minä olen meistä se, jolle mikään ei riitä. Tai riittää mikään, mutta tarvitsee myös sopivin väliajoin jonkun, joka saa aikaiseksi minussa sen kihelmöivän tunteen, mikä ruukaa nousta, niissä hetkissä kun kohtaa jonkun mielenkiintoisen ihmisen. Ihan lähes samalla tapaa, kun tuo oma rakas mies joskus silloin aikoinaan. Eikä siihen tarvita seksiä.
Ratkaisevinta tässä kuviossa onkin se, että osaa kääntyä oikeassa kohdassa kotiin ja kääntää sen tunteen oman parisuhteensa eduksi. Parisuhteen parantajiksi voisi kai näitä kohtaamisia kutsua.”
