”Kirjoitit joskus kännykkäriippuvuudesta, en löytänyt artikkelia, mutta muistin sen kun alan olla aivan kypsä älypuhelimiin. Meillä on pitkässä parisuhteessa nykyään kolmas pyörä. Jos se olisi ihminen, asiasta varmasti keskusteltaisiin vakavasti. Mutta kyseessä on puhelin, pyhä asia, oikeus sen käyttöön on rajoittamaton ja suojeltu asia.
Päivä alkaa puhelimella sängyssä, jatkuu aamukahvilla, ruokapöydässä, tv:tä katsoessa, illalla viimeisenä sängyssä. Kumppani ja puhelin ovat erottamattomat, vessaankin mennään yhdessä. Turhautuneena yritän puhua jotain, kuuroille korville. Katse on liimautunut näyttöön. Tunne on jotenkin nöyryyttävä, häviänkö näin vaan laitteelle.
Jossain kirjoituksessa sanottiin että se puhelin pimpahtavine ilmoituksineen on aikuisen tutti. Erilaisia riippuvuuksia nähneenä riippuvuus puhelimeen on vahvimmasta päästä ja täysin hyväksyttyä. Itse olen rajoittanut puhelimen käytön yksinäisiin toimettomiin hetkiin, toki tärkeisiin viesteihin vastaan. En enää koe jääväni paitsi mistään vaikken ole koko ajan somessa. Se on vapauttavaa.
Ennen puhelin eksyi aina käteen kun tuli tyhjä hetki. Muiden ihmisten aikana en ole ikinä uppoutunut kännykkämaailmaan, raja itsellä on ollut aina siinä että toisten ihmisten antamaa aikaa kunnioitetaan aidolla läsnäololla. Istun mielelläni rappusella kahvin kanssa ja seuraan ohikulkijoita, lintuja, pilviä. Kumppani katsoo puhelintaan eikä näe ympärilleen. Ajattelen paljon sitä kuinka paljon jää häneltä näkemättä ja rauhoittuuko hänellä hermosto koskaan lepotilaan.
En tiedä jaksanko pitkään enää tällaista tilannetta. Hyväntahtoinen keskustelu aiheesta on naputtamista. Mutta mitä sitten jos lähden. Pitäisi jatkossa etsiä neulaa heinäsuovasta eli kännykkään kiinnittymätöntä ihmisyksilöä, onko sellaista olemassa?"
