”Pyysit tarinoita väkivaltaisista suhteista, tässä yksi.
Olin todella nuori, kun tapasin tulevan aviomieheni. Jälkeenpäin kuulin, että hän oli sanonut kaverilleen, että tuon naisen minä haluan.
Ja hän sai.
Olin todella kiltti ja miellyttämishaluinen. Siis helppo uhri, kaikin tavoin.
Siinä kävi niin, että rupesimme hyvin pian seurustelemaan. Jokin sisälläni kuitenkin pyristeli vastaan, yritin miehestä erota, mutta ei se onnistunut. Hän töni minua ja huusi minulle. Pelkäsin - ja jäin.
Hautasin tämän kokemuksen sisälleni, sinne tulisi vielä paljon kuormaa. Onneksi en sitä tiennyt silloin.
Menimme naimisiin. Siinä ei ollut mitään romanttista, minua ei kosittu. Hääpäivänä ajattelin, että tässäkö tämä oli, nytkö minun kuuluisi olla onnellinen?
Saimme kolme lasta.
Heistä varsinkin poika koki myös fyysistä väkivaltaa, tytöt enemmän sitä henkistä. Milloin he olivat laiskoja, milloin ylipainoisia, milloin olivat liikaa kotona, milloin liikaa poissa. Koskaan ei ollut hyvä.
Minä olin siinä välissä. Tein kahta työtä, että sain ostettua lapsille kaiken sen, mitä he tarvitsivat. Mies osti itselleen moottoripyöriä, moottorikelkkoja, autoja ja reissasi kavereiden kanssa Lapissa.
Minä maksoin arjen, ruuat ja kaikki lasten menot.
En koskaan kuullut olevani kaunis, minua ei hellitty eikä hemmoteltu. Kuulin kyllä, kuinka kaunis paras ystäväni oli. Häntä kehuttiin minun kuulleni useasti. Minua vertailtiin häneen, kun olimme kahdestaan. Annettiin ymmärtää, että heillä oli jotain vipinää. Ja minä yritin miestä miellyttää.
Värjäsin hiukseni, kuten hän halusi. Ostin silmälasit, jotka hän valitsi. Yritin laihduttaa, koska olin liian lihava. Oikeasti olin normaalipainoinen, mutta miehelle en kelvannut. Hän jopa meinasi varata minulle ajan silikonirintojen hankkimiseen, koska minulla oli tietenkin liian pienet rinnat.
Ikinä en kelvannut sellaisena, kuin olen.
Sain myöhemmin kuulla, että hänellä oli ollut profiili jossain deittisovelluksessa. Mutta tietenkin minä vain kuvittelin kaiken! Mies halusi tietää, kuka asiasta kertoi, syyllinen piti löytyä. Itse hän oli viaton, kuinkas muutenkaan.
Minä olin sisälleni kerryttänyt niin paljon epäonnistumista, pelkoa, surua ja vihaa, että olin käpertynyt kuoreeni. Ulospäin näytin kaikille, kuinka onnellinen ja hieno elämä minulla on.
Sisälläni olin onneton, surullinen, enkä todellakaan tiennyt, millaisen tulevaisuuden haluan. Kuka minä olen?
Tällä tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu.
Ihastuin palavasti ihmiseen, joka sai hetkessä minut tuntemaan itseni haluttavaksi, kauniiksi ja arvokkaaksi.
Pelkäsin niin vietävästi erota. Olin niin manipuloituna avioliittoon, josta vain kuolema voisi minut erottaa. Koska eihän mitään parempaa voisi kohdalleni löytyä, mieheni sanoin.
Jostain kasasin voimia. Vapisin sisälläni, olin kuin vastasyntynyt pieni peura. Haparoivin jaloin, täysin riippuvainen muista.
Lopulta tein päätöksen eräänä päivänä. Silloin aurinko paistoi sisälleni, kun hoin mantraa: tänään se tapahtuu. Erosin.
Lapset olivat jo täysi-ikäisiä, joten heidän asioistaan ei tarvinnut riidellä. Onneksi.
Elämäni alkoi tuhkasta. Nousin siitä kuin feeniks-lintu ja rupesin liimaamaan hellästi itseni sirpaleita paikalleen.
Meni kauan, että sain itsetuntoani paremmaksi. Siinä auttoi tämä uusi ihmissuhde, jossa sain olla rikki, epätäydellinen ja keskeneräinen.
Hullulla tavalla olen vähän iloinen kaikesta kokemastani. En katkeroitunut, en ole vihainen, enkä syytä ketään. Nyt olen vahvempi kuin ikinä. Ymmärrän ihmisten elämää ja heidän kipuilujaan. Näen monia ystäviäni kriisissä, mutta en silti osaa kenellekään sanoa, että eroa! En tiedä, pitäisikö.
Minä olen onnellinen. Entisen elämän ihmiset eivät tunne minua nyt. Minä säteilen. Ja vaikka olen parisuhteessa, olen vapaa.
Enkä ikinä enää anna kenenkään kohdella minua huonosti. Opin tuntemaan rajani."
