”Fyysinen väkivalta tuli yllättäen ja se tapahtui kumppanin ollessa humalassa. (Hänen satunnainen alkoholin käyttönsä oli jo aiemmin suhteen aikana noussut esiin ongelmallisena, se kun ei ollut millään tapaa kohtuullista. Lisäksi hänestä oli jo tullut ilkeä ja solvaava humalassa.)
Se oli ihan tavallinen kesälauantai muuten, mutta oletettavasti hän oli siinä kohtaa juonut jonkin verran jo usempana iltana. Hän ilmeisesti koki olonsa uhatuksi, koska olin epäillyt hänen juoneen (löysin pulloja, joiden sisällön hän kiirehti kaatamaan pois ennenkuin ehdin edes haistamaan niiden sisältöä) ja ilmoitin lähteväni. Hän yritti estää minua lähtemästä ensin henkisellä väkivallalla: uhkasi tappaa itsensä jos lähden (vastasin että kukaan ei kiristä minua itsemurhalla). Sen jälkeen hän viilteli itseään edessäni, mutta katsoin että hän ei ollut hengenvaarassa, vaan haki huomiota. Sitten siirryin pakkaamaan tavaroitani, hän tuli välittömästi perässä ja yritti ottaa vaatteita pois matkalaukusta. Tässä kohtaa totesin ensin rauhallisesti että älä koske minuun tai minun tavaroihini, sen jälkeen korotin ääntäni kun asia ei vaikuttanut uppoavan hänen ymmärrykseensä. Vastauksena sain mm mustasukkaisia kommentteja entisistä kumppaneistani tai heidän määrästä. (Se ihminen, joka ne sanoi vaikutti jo täysin eri ihmiseltä.) Ilmeisesti on hyvin luonnotonta tulla toimeen joidenkin entisten kumppaneiden kanssa.
Näiden jälkeen päätin, että on aika siirtyä kohti eteistä ja ulko-ovea. Tässä kohtaa hän otti kiinni minusta ja yritti estää lähtemästä.
Tiesin että nyt on päästävä ulos ja saatua soitettua poliisille. Pidin puhelimestani kiinni kuin hengissä selviytyminen olisi kiinni siitä (kai se olikin). Pääsin ovesta rappukäytävään. Hän oli edelleen kiinni minussa. Huusin yhä että hän päästäisi irti minusta. Kukaan ei kuullut tai tullut katsomaan mitä tapahtuu. Sain itseni jokseenkin irti hänen otteestaan, mutta pyörin lyhyet rappuset alas. Ja juoksin.
Sain soitettua hätäkeskukseen kävellessäni kadulla ilman kenkiä. Mutta hän tuli hetken päästä perääni ja ensimmäinen hätäpuhelu katkesi. (Olin saanut kerrottua oleellisimmat asiat, että poliisi oli päässyt jo matkaan.) Kadulla hän kävi taas käsiksi minuun. Tällä kertaa hänet keskeytti naapuritalon parvekkeelta huutaneet ihmiset ja pääsin juoksemaan eteenpäin. Kadulle tuli jo ohikulkijoita, heille hän sanoi että olin puukottanut häntä ja esitteli viiltojaan. Tämän harhautuksen aikana sain soitettua uudestaan hätäkeskukseen ja kadulle tuli lisää ihmisiä niin että pääsin heidän taakseen. Sitten tuli poliisi.
Olin todella yllättyny kun poliisi sanoi että kumppanini on heille jo tuttu. Toinen poliisi otti hänet puhutukseen ja itse puhuin toisen kanssa. Kävin läpi tilannetta ja poliisi kertoi että tulee kanssani asuntoon että saan kerättyä tavarani. Kun olin päässyt sisälle, soitin kumppanini vanhemmille ja lupasivat tulla hakemaan ja että voin tulla heidän luokseen. Samalla näin että juostessani kadulla hän oli rikkonut maljakon eteisen seinään, en varsinaisesti ollut yllättynyt koska hänellä oli ollut tapana heitellä tavaroita vihaisena. Keräilin ja etsin tavaroitani (asuimme eri paikkakunnilla) ja poliisi haastatteli minua tilanteesta. He olivat päättäneet kutsua ambulanssin tarkastamaan kumppanini kunnon tämän humalan ja perussairauksien takia, itselläni ei siinä kohtaa ollut näkyviä vammoja (mustelmat rappusista tulivat näkyviin myöhemmin). Olin jo saanut suurimman osan omaisuudestani kerätyksi, kunnes huomasin että käsilaukkuani ei löydy mistään (tuli paniikki koska kotiavaimet ja lompakko olivat siellä). Lopulta se löytyi sängyn alle heitettynä, mutta sitten ei näkynyt kuulokkeita. Ne löytyivät lopulta rikkinäisinä bioroskiksesta, hänen edellisenä päivänä ostamien kukkien kanssa. Runollista.
Pääsin pois. Puhuin hänen vanhempiensa kanssa tapahtuneesta, eivätkä he olleet varsinaisesti yllättyneitä, kertoivat että hänellä on tapana riehua humalassa. Ja poliisi on soitettu useasti, hän tosin kykenee esittämään hetken selvää ja rauhallista niin on saanut jäädä kotiin. Hänet oli samaan aikaan viety päivystykseen, ambulanssi oli olettanut että hänet otetaan jonkinlaiseen psyykkiseen kartoitukseen. Mutta hän karkasi päivystyksestä ja alkoi soitella minulle ja vanhemmilleen. Sanoimme että en ole enää paikkakunnalla ettei hänellä olisi syytä tulla etsimään minua vanhempiensa luota. Illalla en silti saanut unta, vaan olin jonkinlaisessa jatkuvassa hälytystilassa. Pystyin rauhottumaan vasta lääkkeellä.
Aamulla lähdin paikkakunnalta. Bussipysäkki, jolle menin oli muutaman korttelin päässä hänen talostaan ja pelkäsin joka hetki että hän ilmestyy jostain. Olin todella helpottunut kun joku toinenkin tuli pysäkille. Paniikki ja ahdistus lievenivät hetki hetkeltä kun bussi etääntyi paikkakunnalta.
Parin päivän päästä hän yllättäen haki apua, ilmeisesti tavoitteenaan saada minut takaisin. Olin häneen satunnaisesti yhteydessä omilla ehdoillani. Hänellä oli paikka päihdekuntoutuksessa, mutta menetti sen poissaolojen takia. Katkaisin välit täydellisesti samaan ajankohtaan, hän oli joutunut sairaalan vuodeosastolle ja saanut heidät vakuutettua siitä että tarvitsee opioidi-pohjaista kipulääkettä. Kuulin lääkkeen vaikutuksen hänen puheestaan ja minulle iski välitön ahdistus ja ruokahalun katoaminen. Kerroin että kehoni reagoi, koska pääni ei pysty käsittelemään yhtään enempää häneen liittyvää paskaa ja sanoin että kaikki on ohi.
Sain vastauksena mm huorittelua, olevani ahne, jolle mikään ei riitä, että joku on aivopessyt minut jättämään hänet, hän on sentään hakenut apua (ja sen pitäisi riittää) ja että minun pitäisi hakeutua hoitoon (olen ollut psykiatrisessa hoidossa viimeiset 20 vuotta).
Jouduin hakemaan ylimääräistä apua pahojen stressioireiden takia, koska en enää pärjännyt niiden kanssa ja ne eivät ole hyväksi olemassa olevalle sairaudelleni. Lääkäri katsoi järkeväksi, että rauhottavien lääkkeiden lisäks tulisi muuttaa muuta lääkitystäni toistaiseksi, että selviän pahimman yli. Silti pelkään että romahdan vielä totaalisesti ja joudun sairaalaan. Että hän saa tuhottua minusta kaiken.”
