”Toivoit saavasi lukijoiden erotarinoita.
Olen seurannut blogiasi jo pidempään ja pidän tavastasi kirjoittaa ja tuoda asioita julki ja siitä, ettet kumartele vaan sanot takaisin. Se on oikein ja ikävää on, että saat lokaa niskaan, kun moni saa varmasti paljon voimia näistä teksteistä. Minä ainakin olen saanut ja moni lukemani teksti on myös herättänyt ajattelemaan asioita minkä kanssa olen paininut pitkään. Iso kiitos siis sinulle tästä.
Aloin sattumalta seuraamaan blogiasi ennen eroani reilun 12 vuoden suhteesta, johon aloin aikoinaan todella ihastuneena. Minua hiveli vaikean aiemman eroon päättyneen suhteen jälkeen miten hän herrasmiesmäisesti avasi ovet ja päästi minut aina ensi kaikkialle. Ja kaikkea muuta pientä huomaavaista ja kohtelin muutenkin kuten naista tulee kohdella. Huomioiden ja pieniä juttuja näyttäen. Lopulta olin aivan sokean rakastanut.
Olin useamman vuoden ollut päätöksessä, että en tee lisää lapsia. Minulla oli jo. Toinen toivoi lasta. Lopulta menimme vuoden seurustelun jälkeen kihloihin ja vuosi siitä naimisiin. Aloin odottaa häiden jälkeen toivottua lasta ja sellaisen saimmekin.
Sitten muuttui elämä monelta osin.
Tai moni asia ei edes muuttunut vaan oli ollut siinä koko ajan, mutta en ollut miettinyt liihottaessani vaaleanpunaiset lasit päässä umpirakastuneena.
Mies joi ihan joka päivä. Ei ollut humalassa pahapäinen, mutta joi ja määrät kasvoivat ajan mittaan.
Aiemmin hän oli tehnyt apuna kotona kaikenlaista. Lapsen myötä kun tekemisen määrä lisääntyi ja aikaa oli vähemmän tehdä kotihommia, niin apu väheni.
Mies oli aina töiden jälkeen jossain. Töistä tullessaan hän kävi kotona suihkussa ja lähti heti pian omiin menoihinsa ja jätti minut hoitamaan kaiken kotona lapsenhoidon lisäksi.
Jos minun piti päästä ruokakauppaan, niin hän hoputti minua käymään nopeasti, että hän pääsee lähtemään, kun aina oli kiire tapaamaan joku. Taloudellisesti hän ei myöskään halunnut osallistua juurikaan mihinkään. Tilipäivänä hän saattoi antaa pienen summan ruokaan ja oli sitä mieltä, että hän on osansa hoitanut.
Usein hän omat rahat juotuaan kyseli minulta rahaa lainaksi.
Tätä rallia katselin ja kipuilin vuosia. Aluksi en edes ymmärtänyt kipuilevani. Mietin jossain kohtaa, että oma työni on uuvuttanut vain minut. Ajattelin aina, että minä olen jotenkin viallinen, kun en jaksa elämääni ja arkeani.
Olin jo niin syvällä, etten enää nähnyt elämässäni mitään omituista vaan se kaikki oli minulle normaalia. Se, että toinen juo joka päivä tai se, ettei hän ole koskaan kotona tai auta. Tai emme tehneet perheenä mitään.
Ainoa asia mitä teimme hänen kanssaan edes kahden oli juhliminen. Jos oli syytä juhlaan, niin sen me teimme yhdessä, mutta emme muuta.
Kymmenes hääpäivämme läheni ja olin kerännyt rohkeutta avata suuni asiasta mitä halusin enemmän kuin koskaan. ERO!
Olin vihdoin saanut ajatustyön päässäni valmiiksi asian suhteen. Ymmärtänyt asian mitä olin aina muille hokenut, että lapset eivät tarvitsen mallia vanhempien onnettomasta ja rakkaudettomasta parisuhteesta vaan mallin ennemmin eronneista vanhemmista, jotka voivat tahoillaan hyvin. Olin valmis astumaan vapauteen ja alkamaan parantumisprosessin siitä kaikesta mitä noihin vuosiin mahtui. Niihin mahtui hyvääkin, mutta myös paljon negatiivista ja pahaakin mitä jätän tähän kirjoittamatta.
Puhuin eroaikeistani parhaan ystäväni kanssa, joka oli elänyt koko kyseisen parisuhteen ajan lähietäisyydellä ja nähnyt kaiken tapahtuneen. Häneltä sain tukea päätökseeni ja lopulta sain suuni auki.
Toinen osapuoli ei ymmärtänyt ollenkaan miksi meidän pitäisi erota. Hänestä meillä ei ollut minkäänlaisia ongelmia.
Siitä alkoi monimutkainen vääntö, jossa toinen ei suostunut muuttamaan pois yhteisestä kodistamme. Päivittäin sain niskaani syytökset pettämisestä ja mistä milloinkin, kun minua pyrittiin manipuloimaan ja jäämään avioliittoon missä mikään ei olisi muuttunut pyhistä lupauksista huolimatta.
Kolmen kuukauden jälkeen toinen osapuoli vihdoin muutti pois. Koin, että sain vihdoin tilaa hengittää. Tunnelma kotona keveni, kun jäin keskenään lasten kanssa. Kotona oli taas naurua ja hassuttelua ja kukaan ei kävellyt munankuorilla. Silti olin jotenkin varautunut vaikka tiesin, ettei toinen sinne enää pääse tulemaan halutessaan.
Lopulta muutimme toiseen asuntoon. Muistan sen tunteen, kun koin vihdoin olevani turvassa. Se oli koti ja minun turvasatamani.
En ole katunut eroani ollenkaan. Päinvastoin se oli parasta mitä saatoin tehdä itselleni ja lapsilleni. Olen oppinut rakastamaan itseäni ja oppinut myös sinkkuuden myötä mitä elämääni haluan ja mitä en todellakaan halua. Olen nauttinut vapaudesta ja siitä, että kukaan ei aseta minulle rajoja ja rajotteita.
Ajattelin jossain vaiheessa, että minä en tarvitse enää ketään muuta kuin ystävät ja perheen. Aikani sinkkuna oltuani tapasin sattumalta ihmisen, joka kolahti kerrasta aivan täysin. Ihminen, joka ajatteli kuten minä. Kertoi ajatuksiaan mitä toivoo elämältä ja parisuhteelta ja häntä kuunnellessani ymmärsin, että tässä se ihminen on ketä olen elämäni etsinyt ja aina vain törmännyt sammakoihin.
Ja tänä päivänä minä olen onnellinen. Matka tuon uuden ihmisen kanssa on vasta alussa, mutta minulla ei ole kiire.
Siinä hän on ja nyt minä voin katsella rauhassa mitä tuleman pitää. Minä olen onnellinen vapaudestani ja mahdollisuudestani valita ja sanoa mitä minä ajattelen ja haluan. Ja sitä kuunnellaan ja kunnioitetaan.
Mutta tärkein sanoma tällä tekstillä on, että rakastaa itseänne. Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi onnettomana huonossa parisuhteessa.
Ja ajatelkaa myös lapsianme millaisen mallin heille annatte parisuhteesta ja toivotteko, että he tulevaisuudessa ovat onnettomissa suhteissa."
