”Se tyypillinen tarina kiltin, traumasiteen omaavan ihmisen ja huonommuutta kokevan puolison liitosta. Puolison käyttäytyminen oli kontrolloivaa ja mustasukkaista, välillä taas niin rakastavaa ja välittävää, toisinaan jopa niin piinaavaa ja raskasta, että turvakotikin tuli tutuksi yhteisen vastasyntyneemme kanssa. Jatkuvan epäilyn ilmapiirin hän oli perinyt vanhemmaltaan, eikä halunnut auttaa itseään tai lopulta edes myöntänyt tätä parisuhdetta haastavaa piirrettään.
Olen korkeakoulutettu ja arvostetussa työssä, jossa uskotaan kehitykseen ja muutokseen auttamalla lähimmäisiä. Käännän aina viimeisenkin kiven ennen kuin nostan käteni pystyyn ja tähän kaavaan ymppäsin myös itsestään epävarman puolisoni, joka piinasi minua vuosia mm. menneestä elämästäni ja eksistäni. Epäili, vahtasi, haki merkkejä pettämisestä ja näki uhkia joka puolella. Uhkaili. Erolla etenkin ja lopussa jatkuvasti. En enää tiennyt, milloin olimme yhdessä ja milloin emme. En minäkään aina kiltti ollut eli ei ole tarkoitus tehdä itsestä mitään pyhimystä, mutta avioliiton otin siinä mielessä vakavasti, etten pettänyt puolisoani koskaan. Koen kuitenkin väsyneeni tähän epävarmuuteen ja epätietoisuuteen liittomme tilasta ja samalla huomasin arvostuksen ja kunnioituksen kadonneen väliltämme. Kun aloin asettamaan hänelle rajoja ja huomasin, että niitä rikotaan jatkuvasti ja niiden olemassaolo jopa kiellettiin, niin pistin hetken raivolla vastaan, kunnes luovutin. Minkä vuoksi minun pitäisi yksin taistella tuulimyllyjä vastaan?
Aluksi syyllistin itseäni perheen rikkomisesta. Melko pian ymmärsin, ettei valmiiksi rikkinäistä voi rikkoa, sen voi vaan korjata: lähtemällä. Minä korjasin itseni ja lapset, ehkä ex-puolisonikin (en voi puhua hänen puolestaan). Oman traumasiteeni minä yritän korjata psykoterapialla, jonka aloitan alkuvuodesta, kun lähdöstäni tulee vuosi täyteen. Olin tiennyt jo pitkään, että tämän liiton jälkeen tulen tarvitsemaan sitä.
Mitä minulle kuuluu nyt? Olen onnellisempi kuin vuosiin. Rakastan itseäni, lapsiani, työtäni, ystäviäni ja uutta elämääni. Lapset vaihtavat kotia parin kolmen päivän välein ja yhteisvanhemmuus on sujunut yllättävän onnistuneesti. Saan tehdä asioita, joista nautin kenenkään niitä rajoittamatta. Kirjauduin alkukesästä deittisovelluksiin, elin aktiivisen kesän ja jo loppukesästä sain syyn poistaa ne. Ei eron jälkeinen aika pelkkää hekumaa siis ollut, siihen mahtui paljon takapakkeja pelkoineen ja peiliin katsomisineen, mutta nyt olen kuukauden päivät hymyillyt enemmän kuin murehtinut, pelännyt ja itkenyt. Ja luojan kiitos ei tarvitse ikävöidä kokonaista viikkoa kerralla lapsia ja vastaavasti elää viikkoa selibaatissa, kun lapset ovat luonani. Yritän olla murehtimatta tällä kertaa, mikä on suhteen tarkka määritelmä tai kauan se kestää, vaan olen kiitollinen siitä, että näin on nyt ja elämä on hyvä joka tapauksessa."
