”Tarina isästäni, joka eli monivaiheisen elämän.
Isäni oli kaksonen. Hänellä oli kaksoissisar. Syntyivät keskosina kotinsa saunaan vuonna 1938. Hätäkastettiin molemmat.
30.11.1939 isänsä Onni kutsuttiin rintamalle Suomea puolustamaan. Onni sai surmansa Suomussalmella 30.12.1939. Kaipaamaan jäivät pienen pienet kaksoset sekä vaimo.
Isäni äidinäiti menehtyi samoihin aikoihin. Mummulla ei ollut juurikaan sitä turvaverkkoa. Piti nopeasti hankkia elanto itselle ja lapsille. Niinpä hän teki päätöksen lähettää kaksoset sotalapsiksi Ruotsiin.
Isä kertoi aina, miten hyvin heillä oli asiat Ruotsissa. Oli lastenhoitaja ja taloudenhoitaja perheessä ja sotalapsia kohdeltiin kuin omia lapsia. Mutta, sodan päätyttyä oli paluu takaisin Suomeen köyhiin oloihin maalle, jossa vain yksi ihminen puhui ruotsia, joka oli muodostunut isäni äidinkieleksi sotalapsivuosina.
Isäni äiti oli avioitunut tällä välin erittäin alkoholisoituneen miehen kanssa ja saanut kaksi lasta.
Elämä kulki uomiaan. Isä teki ankarasti töitä pienestä pitäen hakien äitinsä ja isäpuolensa hyväksyntää. Sitä ei koskaan saanut.
6.3.1960 isä astui avioon äitini kanssa. Äitini on sadistinen narsisti. Avioliittoa väritti alkoholi ja isäni ns. syrjähypyt. Isoveljeni syntyi elokuussa 1960, joten avioliitto oli varmasti niin sanotusti pakollinen
1975 isäni äiti ilmoitti, että hänen pitää hylätä isäni ja tämän kaksoissisko, tai muuten hänen miehensä ottaa hänestä avioeron. Isäni tuli siis hylätyksi äitinsä taholta toistamiseen.
Tämä vaikutti isäni elämään hänen elämänsä loppuun asti. Hän haki hyväksyntää äidiltään ja vaimoltaan. Kummaltakaan sitä saamatta.
Alkoholi ja avioliiton ulkopuoliset suhteet olivat isälleni keinot saada ymmärrystä ja hyväksyntää. Tämän olen aikuisena käsittänyt. En ole koskaan osannut isääni moittia tai arvostella siitä, että hänellä oli avioliiton ulkopuolisia suhteita. Päinvastoin. Aikuisena en osannut ajatella, että hän olisi voinut mitenkään toisin toimia. Hän ei olisi voinut erota äidistäni vaikka sitä kerran koettikin. Joku käsittämätön symbioosi heidän välillään oli. Tai rakkaus. En tiedä.
On vaikeaa ymmärtää miestä, joka on kokenut niin paljon hylkäystä ja rakkaudettomuutta naisilta, jotka ovat olleet hänen elämänsä tärkeimpiä naisia. Miten äiti on voinut hylätä lapsena kahteen kertaan? Miten voi olla aviomies vaimolle, joka käyttää tiettyä valtaansa miestään kohtaan sadistisesti aseenaan.
Isäni oli hyvin lempeä, heikko ja hyväsydäminen mies. Hänelle perhe, läheiset sekä ystävät olivat isossa asemassa sydämessään.
Moni isäni tuttava ja ystävä on kertonut, että isäni olisi antanut vaikka paidan päältään auttaakseen muita. Isä oli valmis talkoisiin muita auttaakseen. Oli taloyhtiön talonmiehen sijainen, oli auttamassa enoani maatilan töissä ja tätiäni talonsa rakentamisessa.
Tiesin aina olevani isän tyttö. Olin varmasti eriarvoisessa asemassa veljeeni nähden. Isä ei osannut olla oikeudenmukainen, mikä oli minulle vaikeaa hyväksyä.
Isällä ja minulla oli erinomainen suhde. Hän tuki minua aivan kaikessa. Hänelle saatoin puhua asioistani ilman, että minun olisi pitänyt pelätä tulevani hylätyksi tai jyrätyksi. Meillä oli omat biisimme, jotka saivat meidät nauramaan ja tanssimaan. Isäni opetti minut tanssimaan olohuoneessa paritansseja. 1970-luvulla ei ollut tavanomaista, että miehet itkivät, näyttivät tunteitaan tai halasivat lapsiaan. Isäni teki tätä kaikkea. Lisäksi hän oli aktiivisesti mukana meidän lasten elämässä vaikka äitini sitä vastustikin.
Aikuisena olen käsittänyt, että isäni oli aikakautensa "kummajainen". Teki kotityöt, kävi kolmivuorotyössä, hoiti lapset, oli lastenlasten kanssa paljon. Leikki, lauloi, piirsi lasten kanssa. Se ei ollut mitenkään tavallista tuona aikana. Naapurustossamme hän oli poikkeuksellinen.
Rakastin isääni suunnattomasti. Kaikesta huolimatta. Olisin toivonut, että hän olisi rohjennut ottaa minut mukaansa ja irrottautunut epäterveestä avioliitostaan. Siihen hänestä ei ollut. Näin jälkikäteen ymmärrän miksei hän sitä kyennyt tekemään. Hän oli liian lempeä luonteeltaan. Haki hyväksyntää niin monelta eri taholta; äidiltään, vaimoltaan, suvultaan. Ikinä hän ei sitä hyväksyntää heiltä saanut. Se vaikutti hänen mieleensä ja toimintaansa vahvasti.
Miten tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi? v. 1938 syntynyt mies, joka oli liian lempeä ja herkkä siihen maailmaan, johon syntyi. Joka ei osannut hakea apua ongelmiinsa. Joka halusi jonkun, joka rakastaa. Joka oli ihana isä minulle ja ihana pappa lapsilleni. Joka kuoli 73 -vuotiaana tapaturmaisesti. Mutta kuoli kuten ehkä toivoi kuolevansa; suorilta jaloilta.
Isän kuolemasta on 13 vuotta aika päivälleen. Suru muuttaa muotoaan. Nyt on ikävä mutta hyvät muistot kantavat. Tunnen edelleen hänen halauksensa, kuulen laulunsa ja tutut sananlaskunsa.
Ymmärrän tänään isäni teot paremmin kuin aiemmin. Ymmärrän paremmin hänen tekemänsä ratkaisut. En edelleenkään hyväksy niitä kaikkia mutta ymmärrän ne. Olisin toivonut hänelle enemmän rakkautta ja hyväksyntää elämänsä aikana. Jokaisella meillä on tarkoituksemme tässä maailmassa. Näen isäni olleen oman aikansa edelläkävijä isänä ja roolimallina siinä, miten mies voi olla perheensä kantava voima niin monin eri tavoin. Miten mies voi olla mies olematta macho tai mitä ikinä nyt tuona aikana on miehiltä odotettukaan.
En ehkä osaa kuvata kirjoittamalla sitä kaikkea, mitä yritän sanoittaa. Yritän kuvata isääni oman aikansa erilaisena isänä. Sellaisena, joka tänä päivänä olisi ehkä "normaalia" mutta 1970-luvulla se oli poikkeuksellista. Ei ollut normaalia, että mies itki tai näytti tunteensa. Niin erikoiselta kuin se monesta voi tuntuakin, silloin se oli tosi nynnyä.
Meillä oli veljeni kanssa tapana sanoa isää Yleiskone Lahtiskaksi koska isä teki kaikki ns. kotityöt. Se oli hyvin poikkeuksellista siihen aikaan. Meille se oli normaalia. Ihailimme isää sen vuoksi. Isä opetti kotityöt meille. Samoin kuin sen, että tunteiden näyttäminen on hyväksyttävää ja normaalia.
Ehkä aikanaan pidimme asioita itsestäänselvyytenä emmekä osanneet niitä niin arvostaa silloin kuin olisi ehkä ollut syytä. En voi sanoa, että olisin aina voinut luottaa isääni kaikessa hänen alkoholisminsa vuoksi mutta tiesin olevani hyväksytty omana itsenäni hänen silmissään aina.
Kiitos kun jaksoit lukea kertomukseni isästäni."
