Hän on ihminen
Bussipysäkillä istuu mies viidessäkymmenissä. On marraskuinen arkiaamu. Kello on kymmenen minuuttia yli yhdeksän. Mies avaa päivän ensimmäisen halpaoluen. Hän ehtii sytyttää savukkeen ennen kuin huomaa minun tuleen pysäkille. Hän pyytää anteeksi savukettaan ja sanoo, että ei huomannut minun saapuvan ja voi siirtyä kauemmaksi jos haluan. Ehkä hän kuvittelee olevansa savukkeen lisäksi itsekin tiellä. Ei hän ole. Hänen silmistään loistaa suru, pettymys ja hyvätahtoisuus. Sanon että istu rauhassa. Bussiin noustessani hän jää pysäkille savukkeensa, halpaoluensa ja surunsa kanssa. Ei hän ole kenenkään tiellä. Hän on ihminen.
Lehdessä olevassa artikkelissa sairaanhoitaja kertoo 15 -vuotiaasta tytöstä joka on yrittänyt itsemurhaa ja sanoo syyksi, että ei olisi vähävaraiselle perheelleen enää taakka ja menoerä. Hän kuvittelee olevansa liikaa. Tyttö on vasta lapsi ja on jo niin surullinen ja pettynyt, että haluaa kuolla. Perhe ja valtio säästäisivät jos häntä ei olisi. Häntä joka on täysin syytön ihan kaikkeen. Hän on lapsi. Hän tarvitsee syliä, tukea ja sanoja että hän on merkityksellinen. Sanoja että hän on tärkeä ja kaunis. Ei hän ole ylimääräinen menoerä. Hän on ihminen.
Toisaalla nuori nainen piirtää huoneessaan demoneita kauemmaksi. Hän kokee maailman herkkyydellä, joka aiheuttaa välillä ahdistusta. Joka kerta kun pakkoajatus lähenee hän piirtää uuden kuvan. Hän tekee itsesään näkyvämpää. Hän tekee tästä ajasta näkyvämpää. Ajasta jossa nuori nainen pelkää jäävänsä kaiken pahan alle. Hän ei saa jäädä. Hän ei ole meidän muiden väärien valintojen kannattelija. Hän on ihminen.
Kävelen aamuhämäriä katuja. Vastaan tulee ehkä kuusi- tai seitsemänvuotias tyttö. Hän seisoo pyöränsä vieressä yksin ja katsoo maata. Maassa makaa kuollut lintu. Tyttö hyräilee linnulle. Kysyn tytöltä että onko kaikki hyvin. Hän vastaa että ei ole, lintu on kuollut ja jatkaa hyräilyään. Jään vähän kauemmaksi seisomaan ja varmistamaan että kaikki on hyvin. Pian tytön äiti polkee nurkan takaa tytön luokse. Kuulen tytön sanovan, että haluaa laulaa linnulle unilaulun loppuun. Äiti vastaa että ei ole aikaa sellaiselle. Olisi pitänyt olla. Tyttö osoitti empatiaa ja välittämistä. Sellaista ei saa koskaan torpata lapselta. Lapsi ei ole vanhemman kiireen jatke. Hän on ihminen.
Saan viestin sairaalasta. Se on kuvakaappaus runosta. Runo kulkee näin: ”Kuin uni uneen minä synnyin maailmaan ja mieli on niin kevyt kuin kaste aamuun minä kerran katoan”. -Muso.
Hän on sairastunut hyvin vakavaan sairauteen. Elämä on hauraampi kuin hauraus itsessään. Hän haluaa olla rohkea ja kulkea sinne, minne hänen on päätetty kulkevan. Paikkaan jossa kivut ja suru jalostuvat ikuisuuden valoksi. Hän on auttanut niin monia löytämään oman valonsa, minutkin. Häneltä itseltään ei valo lopu silloinkaan kun valot hänen huoneestaan sammutetaan. Hän ei varmasti ole valmis siihen. Kukaan ei ole. Hän on ihminen.
Jokaisen kohtaaminen on ihmisen kohtaaminen. Me olemme jossain ja tulemme jostain ja ihan jokaisessa meissä siellä kaiken suojamuurien ja defenssien takana on pieni lapsi joka itkee ja laulaa kuolleen linnun vierellä. Jokainen meistä on bussipysäkillä aamun ensimmäistä halpaolutta juova suruun pukeutunut ihminen. Meistä jokainen on huoneessa josta sammutetaan lopuksi valot. Siksi emme saa kävellä ohi. Emme saa olla välinpitämättömiä. Me menetämme ihmisen sisältämme jos käännämme selän, lakkaamme välittämästä, emme anna lapsen laulaa kuolleelle linnulle, emme huomaa nuoren ahdistusta ja sitä vastoin käännämme syyttävän sormen heidän suuntaansa huutaen, että teidän oma vika. Emme koskaan saa estää lapsen laulamista. Emme koskaan saa rakentaa yhteiskunnasta vain menestyjien yhteiskuntaa. Sellaiseen yhteiskuntaa ei mahdu ihminen. Ihminen pitää ottaa syliin ja rakastaa.
Ehkä pysäkille saapui toinen bussi johon aamun ensimmäistä olutta juova nousi. Ehkä se vei hänet pysäkille, jossa häntä odotti toinen surun värjäämä ihminen. Ehkä he ottivat toisiaan kädestä kiinni ja kulkivat kohti paikkaa jonne yhdessä pysähtyä. Ehkä kahdesta surusta yhteenpuristettuna kasvoi pieni lohdun ja toivekkuuden siemen ja lopulta huominen olikin kauniimpi herätä. Olikin kaksi ihmistä.
Valo.
Haluan että maailman jokainen enkeli tai sen kaltainen antaa tässä hetkessä voimaa, valoa, lohtua ja ennen kaikkea toivoa. Niin minä vastasin sairaalassa olevalle ihmiselle.
Menin kotiin ja annoin ihmisten laulaa. Me olemme kaikki täällä yhdessä.
