”Tässä kun vuoden lopuksi joutui kohtaamaan oman suurimman pelkonsa parisuhteessa, pettämisen, joka jo tässä vaiheessa muutti mun koko maailman, ajattelin jakaa hieman tunteitani.
Mä olen ihminen, joka on ollut, miten sen nyt sanoisi, ”pettämismyönteinen”. Mä olen ymmärtänyt, miksi ihmiset ajautuu pettämään ja uskonut, että siitä voi hyvässä parisuhteessa päästä yli. Kaikkihan nyt virheitä tekee. Ja kuinka naiivi ja tyhmä mä olenkaan ollut! Miten mä en ole ikinä ennen nähnyt sitä petetyn kipua. Sitä, miten koko maailma pirstaloituu, kun se ihminen johon luotit eniten, rikkoo yhteisiä sopimuksia. Sitä, miten ison, oikean trauman se aiheuttaa ihmiselle.
Ja viimein mä tajusin myös sen, ettei se pettäminen johdukaan siitä, ettei toinen osapuoli "anna". Se ei johdu siitä, että toinen osapuoli on kamala tai liitto on laimennut. Mä olen elänyt helvetin hyvässä parisuhteessa. Kummankin osapuolen mielestä. Puhuttiin asiasta vielä samana päivänä, kun kumppani lähti pikkujouluihin joissa eksyi vieraan sänkyyn. Oltiin harrastettu seksiä aamulla, ja aktiivisesti siihenkin asti. Uskottiin olevamme sielunkumppanit, meillä oli niin hyvä olla yhdessä. Pettäminen ei johtunut minusta, ei huonosta suhteesta, ei vaille jääneistä tarpeista. Pettäminen johtui vain ja ainoastaan pettäjän omista sisäisistä kivuista, joita hän ei ole osannut käsitellä.
Yhteiskunnan asenne, se mikä mullakin aiemmin oli, kaataa aivan valtavan häpeän ja syyllisyyden petetyn harteille. Sitä se teki myös minulle. Häpeän takia en pysty puhumaan asiasta kuin harvoille ystäville. Häpeän sitä, että tahdon yrittää korjata suhteen. Häpeän sitä, minkä leiman tämä mulle antaa, jos asiasta puhun. Häpeän sitä, miten yhteiskunnan silmissä mä olin se paska, kun en saanut pidettyä miestä tyytyväisenä ja hänen, raukkaparan, piti pettää.
Pettäminen repi palasiksi kaiken, koko suhteen ja koko mun maailman. Vielä mä en tiedä, mitä näistä palasista lopulta rakennetaan. Sen tiedän, että tästä toipuminen tulee olemaan mun elämäni rankin asia."
