”Mä oon pitkään halunnut kirjoittaa sulle, rakkaudesta. Mun rakkaudesta. Mun elämäni rakkaudesta.
Me tavattiin 20 vuotta sitten. Sillai perinteisesti, yksi yhteinen yö. Sitten toinen, kolmas…. Hän oli kautta aikojen mun heikoin lenkki ikinä. Meillä oli omat parisuhteet, omat avioliitot matkan varrella, mutta aina mä lähdin hänen matkaan, jos oli vaan tilaisuus. Läheiset kysyi että onko mulla pakkomielle. Että kaikilla on ”se joku”, mutta se ei tarkoita sitä että siitä koskaan tulisi mitään. Niin mäkin ajattelin.
Mä olisin aikoinaan myynyt vaikka mummoni hänen vuokseen
Kunnes. Paljon ensitapaamista myöhemmin sinkkuunnuttiin nelisen vuotta sitten samoihin aikoihin. Mä olin ensimmäisiä jolle hän kertoi avioerostaan. Ajattelin mielessäni, että kumpa en olisi koskaan saanut sitä tietää. Ja taas mentiin…
Vuosi meni säätäessä enemmän tai vähemmän, mun sinkkukesän ollessa kuumimmillaan, hän kertoi, että on ajatellut meitä paljon, että menikö juna jo. Hetken mietin ja sanoin, ettei mennyt, yksi vuoro tulee vielä, jos lupaat, että tällä kertaa olet tosissasi.
Ollaan nyt oltu kolmisen vuotta tosissamme ja voi luoja kuinka rakastan. Rakastan. Rakastan. Rakastan.
Ja kuinka hän saa edelleenkin mun sukat pyörimään jaloissa. Ihan joka päivä. Tiedätkö, etten oikeasti voisi olla onnellisempi. Koko elämäni mä olen hakenut ”sitä tunnetta”, sitä mikä mulla on aina ollut hänen kanssaan. Ikävä sanoa, että muista en ole sitä koskaan saanut.
Parasta on se, että saan tänä päivänä tuntea niin, ihmisen kanssa, joka on mulle aidosti se only one.
Ei voisi elämä olla parempaa tälleen melkein viiskymppisenä. Väitän, että tiedän jo mitä haluan. Ja mulla on se nyt.”
