”Vuosikausia olen kuullut monen suusta kuinka olen liikaa jotain. Olen ollut äärettömän epävarma itsestäni johtuen koulukiusaamisvuosista, jotka alkoivat ala-asteella ja jatkuivat lukioon asti. Asiasta en kertonut kenellekään vuosiin, kunnes kerran terveydenhoitajani sai asian kaivettua ulos minusta. En halunnut tehdä asialle mitään, koska se ei olisi muuttanut kiusaajien asennetta ja kiusaaminen olisi vain pahentunut. Niinpä olin hiljaa. Kiusaamisvuodet muuttivat minua ja ovat vaikuttaneet aikuisiälläkin.
Kouluvuodet kun loppuivat löysin lasteni isän, jonka kanssa sain 3 ihanaa lasta. Synnytykset muuttivat kehoani, josta olin ollut epävarma aina. Nyt se muuttui uudelleen, enkä tuntenut sitä omakseni. Olin ruma, olin lihava, olin läski, täynnä arpia, olin hukassa, olin pelkkä kuori. En tuntenut itseäni, tunsin suunnatonta surua. En silloin tajunnut kuinka väärin minua oltiin kohdeltu niinä vuosina kun olimme yhdessä.
Sitten tuli ero ja maailmani romahti. Tai siltä se ainakin tuntui. Lapset olivat minulla kokoajan, mikä oli henkireikä ja auttoi jaksamaan päivä kerrallaan eteenpäin. Mutta samalla minulla ei ollut tilaa tai aikaa toipua. En surrut niinkään eroa, vaan olin surullinen koska olin taas jälkeen kerran epäonnistunut elämässä. Niin ajattelin, en ollut riittävän kaunis, en ollut riittävän haluttava, en ollut tarpeeksi, jotta ihmiset pitävät minusta, jotta minulla olisi ihmisiä ympärilläni.
Hitaasti mutta varmasti alkoi toipuminen ja tutustuminen itseeni, todelliseen minääni. Kuka minä olen, minkälainen minä olen. Ystävät ja perheeni minulla on ollut matkan varrella jotka ovat tukeneet matkaani. Osa ihmisistä on jäänyt matkan varrelle ja uusia tullut tilalle. He jotka todella hyväksyvät minut, todella näkevät minut kuka olen eivätkä lähde viereltä pois, ovat kultaa. Matkani ei vielä ole ohi, mutta tästä on hyvä jatkaa.”