Tämä on kirjoitus rakkaudesta, hyväksymisestä, parisuhteesta ja yhteiskunnasta. Sain kimmokkeen tähän kirjoitukseen lukijapalautteesta, jossa minun toivottiin kirjoittavan puheenvuoro parisuhteen, perheen ja rakkauden puolesta, joka on miehen ja naisen välinen, eikä mikään muu. Olen syvästi kiitollinen palautteesta, sillä se sai minun tarttumaan jälleen kerran aiheeseen, jossa ylistän ihmisten, enkä sukupuolten välistä rakkautta.
Tässä maailmassa, jossa viha velloo jokaisen nurkan ja oven takana, jokainen rakkaustarina on sanoma toivosta. Ei ole vain yhtä tapaa rakastaa tai olla parisuhteessa tai ylipäätään elää elämäänsä. Ei ole olemassa vain yhtä perhemallia, joka on olevinaan parempi kuin joku toinen perhemalli. Ei ole olemassa yhtä totuutta. Ei ole olemassa yhteistä kansakuntaa, joka uskoo yhteiseen samaan jumalaan. Se aika on onneksemme jo kaukana takanapäin.
Perhe on yhteiskunta pienoiskoossa. Niin kauan kun ympärillämme on tahoja, jotka lailla, määräyksillä tai ahtaalla käsityksellä uskonnosta määrittelevät mikä on oikea perhemalli ja mikä vähemmän oikea, niin yhteiskuntamme on pahasti viallinen ja sen korjaamiseksi on tehtävä töitä. Mikään ei ole raukkamaisempaa kuin käyttää lasta omien pelkojensa ja suvaitsemattomuutensa välikappaleena. Lapsi on onnellinen silloin, kun häntä rakastetaan. Se, että rakastaako häntä perheessä nainen ja mies, nainen ja nainen, mies ja mies, muunsukupuolinen tai vain yksi aikuinen, niin se on toisarvoista siihen nähden, että hänellä on ympärillään rakastavat aikuiset.
Jokaisella ihmisellä on oltava tasavertainen oikeus lapseen ja jokaisella lapsella oikeus rakastaviin vanhempiin. Kovin yksinkertaista, eikö totta. Ydinperhemalli, jossa on äiti, isä ja kaksi pellavapäätä on vain yksi perhemalli kaikkien muiden joukossa ja jokaisella perhemallilla on tasavertainen oikeus olla olemassa. On suorastaan vastenmielistä kuulla puhuttavan lapsen edusta siinä yhteydessä, kun toisiaan rakastavalta parilta yritetään evätä oikeus lapseen, koska, voi kauhea paikka sentään, sattuvat olemaan samaa sukupuolta toistensa kanssa.
Perhe on yhteiskunta pienoiskoossa muullakin tavalla. Parisuhde koostuu kahdesta eri persoonasta. Kahdesta ihmisestä, joilla on erilainen tapa ajatella, tehdä ja toimia. Mikä meillä jää vaihtoehdoksi, että parisuhteen ja perheen sisällä meidän on mahdollisimman helppo ja mukava elää? Aivan totta, meidän on hyväksyttävä toistemme tavat olla ja elää. Kovin yksinkertaista, eikö totta. Meidän pitää antaa toisen elämälle tilaa ja arvostusta. Meidän pitää hyväksyä ja ymmärtää toinenkin totuus kuin omamme tai voimmehan valita sen tien, joka lopulta tappaa parisuhteen, eli vahvempi määrittelee parisuhteen ja perheen tavat ja säännöt.
Itse kannatan syvästi ensimmäistä vaihtoehtoa, niin parisuhteessa kuin yhteiskunnassakin. Sitä parempi, luovempi ja vapaampi on parisuhde ja yhteiskunta, mitä enemmän annamme tilaa monille totuuksille. Se on itsellekin helpottavaa myöntää, että ei ole mitään yhtä oikeaa tapaa, on vain miljoonia oikeita tapoja. Ja oikeassa eivät varsinkaan ole he, jotka kovemmin asiaansa huutavat, vaan enemmän oikeassa ovat he, jotka näyttävimmin rohkenevat olla oma itsensä. Lehtien keskustelupalstoilla meuhkaavat, julkisissa kulkuvälineissä tuntemattomille räyhäävät ja Antti Holmaa lainatakseni joka päivä ja joka puolelta vastaan tulevat, lapsille vittuilevat terhikiemungit eivät voi, eivätkä saa määritellä sitä, kenellä täällä on oikeus elää ja kenellä ei.
Kehitys ei saa mennä siihen suuntaan, että leveämmän ajatusmaailman omaavat ihmiset pakenevat suomalaista ilmapiiriä muualle maailmalle ja tänne jäävät viisikymmentälukua takaisin haikailevat lapsille vittuilevat, omassa pelossaan kieriskelevät bussihuutelijat. Pakeneminen on huono vaihtoehto, toki hyvin ymmärrettävä. Eihän kukaan jaksaisi pitkään olla liian ahtaassa parisuhteessakaan, jossa toinen osapuoli käyttäytyisi huonosti, huutelisi herjauksia ja olisi täysin suvaitsematon kaikkea muuta käyttäytymistä kohtaan kuin omaansa, jota pitäisi ainoana oikeana ja oikeuttaisi sillä huonon käyttäytymisensä. Valitettavasti pelkään, että sellaisia parisuhteita on olemassa, mutta lohduttava ajatus on se, että sellaista ei kenenkään pidä sietää.
Niin kuin ei pidä sietää yhteiskunnallisellakaan tasolla. Olen vahvasti sitä mieltä, että voimaan on hyödytöntä ja typerää vastata voimalla, mutta sitä vastoin vihaan ja huonoon käytökseen on vastattava rakkaudella ja tekemällä huonosta käytöksestä näkyvää. Yksikin lapsille vittuileva ja yksikin bussissa tuntemattomille huuteleva ihminen on liikaa. Ja vaikka se näyttää kirjoitettunakin todella naiivilta, niin toistan sanomani, että vihaan on vastattava näkyvällä rakkaudella.
En koskaan lakkaa uskomasta parisuhteeseen tai yhteiskuntaan, jossa on katto tai taivas mahdollisimman korkealla, ei kuitenkaan niin korkealla, että varpaille noustuaan ei ylettäisi koskettaa sitä. Niin korkealla kuitenkin, että sen alla mahtuu elämään mahdollisimman suvaitseva ja moniarvoinen yhteisö, on se sitten yhteiskunnan tai perheen muodossa.
Tämä on kirjoitus rakkaudesta ja rakastamisen vapaudesta. Valitettavasti en voinut täyttää lukijani toivetta ylistyslaulusta vain ja ainoastaan miehen ja naisen väliselle rakkaudelle, koska olen jyrkästi kaikenlaisen rakastamisen puolella.
Katsos, kun rakkautta ei koskaan voi olla liikaa. Kovin yksinkertaista, eikö totta.