Kukaan ei elä virheettä elämäänsä. Se on epäinhimillistä. Kukaan ei elä virheettä parisuhdetta. Ei vaikka vaade virheettömyyteen juuri parisuhteiden osalta on monella hämmentävän suuri.
Me ihmiset olemme selittelyn mestareita. Me saamme usein paskat tekommekin selitettyä itsellemme edulliseen suuntaan. Jopa niin että sysäämme vastuun omasta teostamme toisen syliin. Haemme siitä toisesta syyllisen ja oikeutamme oman tekomme toisen käyttäytymisen kautta.
Vastuunpakoiluksi sitä kutsutaan ja jokainen meistä siihen syyllistyy.
Mikä siinä onkin, että virheen myöntäminen on niin vaikeaa. Eikä pelkästään toiselle, vaan jopa itselleen. On vaikea mennä peilin eteen seisomaan ja sanoa ääneen, että nyt tuli perseiltyä ihan huolella ja sitä on pyydettävä anteeksi.
Kun ei siinä ole mitään hävettävää, että toisinaan tulee perseiltyä. Elämää tämä vain on. Siinä sen sijaan on kasvamisen paikka, jos ei tunnusta virheitä itselleen ja vastuttaa muut omista valinnoistaan. Niin se vain on, kuten sananlasku sanoo, että jos osoitat syyttävällä sormella jotain toista, niin kolme sormea osoittaa samalla sinuun päin.
Siksi pitäisi opetella pyytämään anteeksi, mutta myös antamaan anteeksi, jos sitä sinulta vilpittämästi pyydetään. Siitä vaateesta parisuhteen täydelliseen virheettömyyteen kannattaa silti luopua, jollei halua kulkea pettymyksestä toiseen
Siihen opeteltavaan lauseeseen palatakseni, niin sitä voi itse kukin harjoitella peilin edessä.
Anteeksi, tein väärin.
Jokainen meistä tekee, mutta vahvimmat uskaltavat tunnustaa sen ja yhtä vahvat antamaan anteeksi.
Nyt oli todella hyvä kirjoitus. Iso hatunnosto blogin kirjoittajalle.
Ikävien ja loukkaavien asioiden tekemistä ei vain voi sysätä toisen syyksi vaan vastuu pitää pystyä kantamaan itse ja ennenkaikkea on oltava valmis pyytämään anteeksi ja toisaalta toisen osapuolen on oltava valmis antamaan anteeksi jos anteeksipyytäjä sen vilpittömästi tekee ja toimii aidosti sen mukaan.