”Aina sinun
Tiedäthän kuinka paljon rakastan sinua. Tiedäthän että rakastan sinua niinäkin hetkinä kun et muistanut minua. Lasken tunteja että tulisit kotiin. Odotan että avaisit oven ja lapset juoksisivat sinua vastaan. Rakastan meidän pientä perhettä. Ei se haittaa että haukuit mua ja tönäisit ymmärrän että koitit vaan rauhoittaa mua.
Laskin puhelimen pöydälle ja tiesin lähettäneeni viestin mikä ei merkinnyt hänelle mitään. Salaa toivoin että asiat olisivat toisin. Miksi asiat menivät näin. Mielessäni kaikuivat sanat jotka lääkäri sanoi minulle tänään: ”valitan mutta miehesi ei muista että teillä on lapsia ja hän on toivonut että ette tulisi käymään. On varmaan parempi että käyt yksin se voi auttaa muistamaan ”.
Vaikka tiesin että muistin menettäminen kuului vaikean psykoottisen manian jälkitilaan en pystynyt kumminkaan ymmärtämään miten mies jolle kaksi kuukautta aikaisemmin lapset olivat kaikki kaikessa ei muistanut heitä. Rintaa puristi ja kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Istuin uuden asunnon ainoalla tuolilla pöydän ääressä, jonka olin ostanut 9 vuotta aikaisemmin ensimmäiseen kotiini. Katsoin lattialla olevaa patjaa jossa nukkuisin seuraavan yön ja eteisessä olevia mustia jätesäkkejä joihin anoppini oli minun ja lapsien tavarat pakannut.
Nieleskelin itkua ja rauhoitin itseäni ajatuksella että tämä on vain tilapäistä kohta hän muistaa kaiken ja kaikki on niin kuin ennen. Voi luoja kuinka rakastan sitä.”
