”Ennen luulin, että naistaan hakkaava mies on aina joku keski-ikäinen juoppo-tollukka, kunnes se olikin oma rakas. Enkä ymmärtänyt väkivaltaiseen suhteeseen jäävää ihmistä, ennen kuin minusta tuli se.
Kasvoin hyvin epävakaassa, väkivallan ja päihteiden kyllästämässä perheessä, joka musersi itsetunnon ja vääristi käsitykseni rakkaudesta. Jo hyvin nuorena päätin etten koskaan hankkisi omia lapsia, sillä en halunnut ottaa riskiä, että koskaan pahoinpitelisin omaa jälkikasvuani, edes vahingossa; sillä niin helppoa luulin toisen ihmisen lyömisen olevan, että aivan huomaamatta se nyrkki vain kohoaa, ja hetkeä myöhemmin, rakastamasi ihminen itkee lattialla, verta suupielessä ja väriään odottelevat mustelmat aristavan ihon pinnan alla. Luulin että kaikki ihmiset ympärilläni kykenivät hetken mielijohteen ja suuttumuksen vallassa, iskemään hampaat kurkkuun kaikkein rakkaimpina pitämiltään ihmisiltä. Niin vähän minä luotin ihmisiin.
Parikymppisenä tapasin miehen jota pidin suorastaan universumin lahjana. Hän kirjoitteli minulle runoja ja kirjeitä, kehui maasta taivaisiin, piirsi ja taiteili minulle lähes päivittäin, kertoi minun olevan hänen muusansa. Nykyään ymmärrän sen olleen rakkauspommitusta (love bombing), mutta siinä hetkessä se oli parasta kohtelua mitä olin koskaan saanut osakseni. Muistan sanoneeni usein hänelle, että hän rakasti minua enemmän kuin omat vanhempani (hieman surullista, mutta silti todennäköisesti totta).
Se oli salamarakkautta. Muutama kuukausi seurustelun aloituksesta, hän muutti luokseni toiselta paikkakunnalta. Sanoi olevansa valmis jättämään koko elämänsä taakseen minun takiani. Olin niin otettu ja rakastunut, että jätin huomiomatta kaikki seurustelun alun aikana hurjasti viuhuvat punaiset liput, kuten muutaman raivokohtauksen, joista yhden aikana hän jätti minut keskellä yötä yksin, ilman puhelinta, vieraan kaupungin keskustaan. Olen hieman yliempaattinen ihminen, ja itsekin pöljäillyt elämässä lukemattomia kertoja, joten olen uusien mahdollisuuksien vankka puolustaja, ja viimeiseen asti ymmärtäjä.
Puoli vuotta seurustelua, kuukausi ennen kihloja, makasimme sängyssä puhuen molempien lapsuuden jättämistä traumoista. Kerroin kuinka hänen ajoittaiset raivokohtaukset aiheuttivat minussa pelkoa, ja hän itkien vannoi ettei voisi koskaan satuttaa minua, että häneen sattuu jo pelkkä ajatus minun epäilyksistäni ja peloistani. Hän oli tullut suojelemaan minua kaikelta pahalta, eikä kukaan voisi enää satuttaa minua. Hän yrittäisi tehdä kaikkensa oppiakseen käsittelemään ja ilmaisemaan tunteitaan paremmin, hän lupasi, ja minä uskoin.
Kuukausi kihloista, hän hakkasi minut sairaalaan. Riidan syynä oli kysymykseni siitä, oliko hän käyttänyt kaikki rahat baariin pankkikortiltani, vaikka sovimme että sinne pitäisi jättää hieman myös ruokarahaa.
Sain osakseni silmitöntä vihaa. Rakastamani ihminen riepotteli minua pitkin asuntoa, rikkoi kaiken vähäisen omaisuuteni, potki minua kengät jalassa päästä varpaisiin samalla kun makasin maassa ja yritin parhaani mukaan suojautua iskuilta, taistelematta lainkaan vastaan. Olin hetkeä aiemmin luutunnut lattiat, joten sain niskaani vielä sankosta likavedet.
Naapurit kuulivat avunhuudot ja taistelun äänet, ja soittivat poliisin, minut vietiin ambulanssilla sairaalaan. Sain kuulla olleeni onnekas selvitessäni vain aivotärähdyksellä ja murtuneella sormella, yksikin potku päähän voi viedä hengen. Mutta ei siinä silti kovin onnekas olo ollut. Kun mustelmat alkoivat nousta pintaan, olin kaulasta alaspäin lähes pelkkää verenpurkaumaa, ja päähäni nousevat kuhmut olivat pienimmilläänkin golfpallon kokoluokkaa. Tullessaan hakemaan minua sairaalasta, äitini purskahti itkuun nähdessään minut.
Vaikka koko kotini oli tuhottu, minut oli hajotettu, niin silti minä olin kaikkein eniten huolissani rakkaastani, joka teki tämän kaiken. Onkohan hän kunnossa? Siivosimme kotiani sanaakaan sanomatta, sillä äitini olisi halunnut käskeä minut jättämään kihlattuni, mutta tiesi etten minä sitä tekisi. Pidin myös tuolloin hyvin tekopyhänä äitini surkuttelevaa asennetta ja sääliä jota hän tunsi minua kohtaan, sillä hän oli itse pahoinpidellyt minua elämäni ensimmäiset 15 vuotta.
Kun ovikello vihdoin soi ja siellä odotti putkasta saapunut kumppanini, pyysin äitiäni poistumaan. Keskustelimme pitkään ja hartaasti, hänen loukkaantuessaan välillä siitä jos arastelin hänen kosketustaan. Olin niin mustelmilla että pelkkä halaus tuntui katujyrän alle jäämiseltä, puhumattakaan siitä, kuinka pahalta tuntui ottaa vastaan rakkautta samalta kädeltä joka oli vain puoli vuorokautta aiemmin hakannut minua henkihieveriin.
Ja silti minä annoin anteeksi. Ja lohdutin häntä. Sen piti olla ensimmäinen ja viimeinen kerta.
Ennen pitkää huomasin kuitenkin meille kehkeytyneen rutiinin; hän käy päälle, minuun sattuu, hänelle tulee siitä paha mieli, minä lohdutan häntä. En saanut huomioida lainkaan omia mustelmiani tai murtuneita sormia, tai mielipahaani, sillä se oli automaattinen hyökkäys häntä kohtaan.
Välillä hän riitojen tullen lähti lätkimään, jätti itsemurhakirjeitä pöydille, huusi että hänen verensä on minun käsissäni. Ja minä juoksin kaduilla etsien häntä, soitin läpi sairaalat ja poliisilaitokset, kävelin junanraiteita pitkin kauhuissani ajatuksesta että löytäisin hänet sieltä kuolleena. Ja että se olisi kaikki minun syytäni.
Poliiseista alkoi tulla jo tuttuja heidän vieraillessaan ovellamme toistuvasti, naapurien soittaessa väkivallan äänistä. Eräs naispoliisi sanoi pelkäävänsä, että jonain kertana hälytyksen tullessa tästä osoitteesta, hän löytää minut kuolleena, ja sitä pelkäsivät läheisenikin.
En halunnut olla huolenaihe muille, en halunnut sääliä tai neuvoja osakseni, eiväthän heistä kukaan tienneet miten hyviä meidän hyvät hetket olivat. Ja että ehkä minä vähän ansaitsenkin tämän, osaan olla ärsyttävä, ja voisihan se tilanne olla pahempikin; minua ei sentään hakata joka päivä, välillä on pari viikkoakin välissä! Niin minä oikeasti ajattelin. Muiden sekaantuminen asiaan aiheutti vain lisää väkivaltaa osalleni, sillä hän automaattisesti ajatteli minun kertoneen riidoista ulkopuolisille. Eivätkä ystävätkään jaksa loputtomiin katsoa ovelle itkuisena ja hakattuna saapuvaa ystävää, joka ei vain ota neuvosta vaaria. Poliisille soitto aiheutti vain taloudellista piinaa, sillä kun kumppani sai pahoinpitelyistä sakkoja, niin minä jouduin kantamaan puuttuvan osan talouden hoidosta.
Minä jouduin maksamaan siitä että minua hakattiin. Ja se tuntui epäreilulta. Se aiheutti vain sen, että enää en puhunut poliiseille mitään, en ilmestynyt ystävien ovelle, en kertonut kenellekään muuta kuin kaunisteltua versiota elämästämme. Kun joku kysyi huolissaan, miksi pidän kesähelteellä pitkähihaista paitaa, väitin pelkääväni että palan auringossa. Ystäväni veti minut sivummalle, nosti hihaani ja näki mustelmat. Molemmat itkimme, minä häpeästä, hän surusta ja epätoivosta.
Sitten tulin raskaaksi. Olin saanut keskenmenon muutama kuukausi aiemmin, tietämättä edes olevani raskaana. Keskenmeno kirvoitti keskustelun lastenhankinnasta kihlattuni kanssa, ja lapsihaaveet toivat uutta intoa suhteeseen. Kun huomasin olevani jälleen raskaana, väkivalta loppui kuin seinään. Mietimme lasten nimiä, silittelimme vatsaani, suunnittelimme yhteistä tulevaisuutta. Kunnes oli pakko puhua elefantista olohuoneessa; minä en voi enkä aio kasvattaa lastani väkivaltaisessa ympäristössä, en halua toistaa samoja virheitä kuin omat vanhempani. Sain lupauksen siitä, ettei hän voisi hakata minua niin kauan kuin sisälläni kasvaa hänen lapsensa, eikä hän ikinä pahoinpitelisi omaa lastaan. Mutta sitä hän ei voisi luvata, etteikö enää koskaan voisi satuttaa minua. No, ainakin oli sen suhteen rehellinen.
Olin eristänyt itseni läheisiltäni, tukiverkkoni oli täysin olematon, minulla ei ollut ketään hänen lisäkseen, joten en ollut valmis jättämään häntä. En pystynyt kasvattamaan lasta yksin, mutta en pystyisi siihen hänenkään kanssa. Jouduin tekemään elämäni vaikeimman päätöksen, keskeyttämään raskauden. Luopumaan ainoasta asiasta jota sillä hetkellä rakastin. Kihlattuni oli raivoissaan minulle tästä päätöksestä, vaikka osittain ymmärsikin sen. Kävin yksin ultrassa, jossa itkin nähdessäni näytölle piirtyneen otuksen, jota en koskaan saisi pidellä sylissäni. Rakastin syntymätöntä lastani niin paljon, että minun oli päästettävä hänestä irti, suojellakseni häntä. Elämäni vaikein päätös, joka rikkoi minut pahemmin kuin yksikään nyrkin isku, eikä kumppanini pystynyt tukemaan minua. Hän haukkui ja syytteli, ja minä koin ansaitsevani sen kaiken. Hän maalaili itsensä sankariksi, sillä kukaan muu ei haluaisi tai pystyisi olemaan näin rikkinäisen ja ruman naisen kanssa, hän teki minulle palveluksen ollessaan kanssani, eikä ollut kuulema mikään ihme etteivät edes vanhempani välittäneet minusta.
Kerran hän sanoi, että uskaltaa näyttää minulle kaikki tunteensa, jopa väkivaltaisimmat, sillä hän luottaa niin paljon minuun, ja siihen etten minä ikinä voisi jättää häntä. Ja se oli täysin totta, olin parin vuoden aikana menettänyt kaiken vähäisenkin itsekunnioitukseni, puhumattakaan itsesuojeluvaistosta. Ja vaikka itsesuojeluvaistoa minulla ei ollut, niin olen aina ollut hanakka puolustamaan lähimmäisiäni. Ja sen hän unohti.
Kun yhteinen ystävämme saapui meille yökylään, huomasin kihlattuni olevan ärtynyt. Yritin rauhoitella tilannetta, siinä kuitenkaan onnistumatta. Ystäväni, tuo pohjolan topakka emäntä, kommentoi kai jotain kumppanini aiempaa väkivaltaisuutta, joka riitti päästämään pirun irti. Yhtäkkiä lensin pöydän kulmaa vasten menettäen tajuntani, ja kun viimein siitä tokenin, löysin kihlattuni keittiön nurkasta kuristamassa ystävääni, ja silloin minulla katkesi kamelin selkä. En ollut koskaan puolustanut itseäni, en koskaan edes tönäissy kumppaniani, mutta nyt hyökkäsin hänen niskaansa kuin järkensä menettänyt potilas pehmustetussa huoneessa. Saimme raahattua hänet ulos asunnosta, ja hän itse soitti poliisit.
Voisinpa sanoa että ovi sulkeutui hönen takanaan viimeisen kerran. Mutta ei, kuten aina aiemminkin, hänet lähetettiin putkasta takaisin luokseni ja minulle ehdotettiin jälleen turvakotia. Tähän väliin on pakko todeta kuinka perseestä on hakea lukemattomia kertoja apua lähisuhdeväkivaltaan, ja ainoa tarjottava apu on neuvo pakenemisesta. Se ei kuitenkaan ollut minulle vaihtoehto, sillä lähipaikkakunnilla ei ollut turvakotia jonne olisi saanut ottaa kotieläimiä mukaan, enkä luottanut siihen mitä eksäni tekisi eläimilleni ja tavaroilleni, jos en olisi paikalla.
Mutta kaikki oli nyt toisin. Vaikka yhä asuimme yhdessä, niin en voisi ikinä antaa hänelle anteeksi sitä väkivaltaa mitä hän käytti ystävääni kohtaan, ja se sai minut myös näkemään oman tilanteeni uusin silmin. Jotain oli mennyt peruuttamattomasti rikki meidän välillämme, ja jokin sisälläni oli alkanut näyttää korjaantumisen merkkejä. Vielä puoli vuotta hän asui luonani, luullen itsepintaisesti meidän yhä palaavan yhteen. Ja kun löysin uuden rakkauden, hän hiljalleen luovutti. Uusi rakkaani on maailman hyväsydämisin ihminen, josta kertoo esim se, että vaikka hän kuinka vihasi kaikkea mitä eksäni oli tehnyt minulle, niin silti hän auttoi eksääni taloudellisesti. Veimme hänelle välillä ruokaa ja autoimme laskujen maksussa. Myönnän että myös minun oli vaikeaa päästää irti ihmisestä joka oli manipuloinut ja käyttänyt minua hyväkseen monta vuotta. Miten jatkaa omaa elämää, jos on ollut tiukassa talutushihnassa, ja joku on aina kertonut mitä pitää tehdä (tai lähinnä mitä teet väärin)? Kaikki pitää aloittaa ihan alusta, varsinkin itsetunnon rakentaminen.
Tästä kaikesta on kuitenkin kulunut jo lähes kymmenen vuotta, eksäni asuu toisella paikkakunnalla, ja puhumme yhä noin kerran vuoteen tekstiviestin välityksellä. Anteeksi olen antanut, niin hänelle kuin itsellenikin, ja nyt ainakin tiedän mitä EN halua parisuhteeltani. Ymmärrän myös miksi moni päätyy ja jää väkivaltaiseen suhteeseen, ei kukaan sitä halua, mutta joskus ajatus lähtemisestä tuntuu vaikeammalta kuin jääminen ja kestäminen. Tuttu vihollinen on parempi kuin tuntematon. Ja se häpeä. Kuinka kertoa läheisille, että ainiin, sain taas eilen vähän turpaan, mutta älkää vaan sanoko kumppanille mitään etten vaan saa tänäänkin turpaan. Tai se valheellinen illuusio siitä että hyvät hetket olisivat niiden huonojen hetkien arvoisia. Ei ne vaan ole. Vaikka hyvinä hetkinä taivaalta sataisi kultahippusia ja suklaadonitseja; vaikka saisit kaiken maailman rakkauden osaksesi ja silityksiä kädeltä joka tuntuu kissanpennuilta, niin silti mikään ei ole sen arvoista että ihminen jota rakastat, kohtelee sinua väärin ja väkivalloin."
