Hei sinä ihminen siinä.
Oletko ollut joskus suhteessa, jossa sinua on petetty? Suhteessa, jossa olet luottanut ihmiseen ja tuo ihminen on pettänyt luottamuksesi. Aiheuttanut teollaan sen, että olet mennyt rikki?
Moni on ja moni on siitä selvinnyt.
Entäpä, oletko ollut suhteessa, jossa sinä olet tullut jätetyksi? Jossa kaikki rakennettu on pyyhkäisty pois sillä, että rakastamasi ihminen ei ole halunnut enää olla sinun kanssasi suhteessa. Sanonut lakkaavansa rakastamasta.
Moni on ja moni on siitä selvinnyt.
Sitten ovat ihmiset, jotka eivät ole selvinneet. Ihmiset, jotka kantavat mukanaan vuosia ja jopa vuosikymmeniä sitten tapahtuneita loukkauksia, pettämisiä ja jättämisiä.
Iso kysymys kuuluukin, että onko oikeasti niin, että elämän mielekkyyden kannalta sinun kannattaa kantaa aiemmin tapahtuneita koko loppu elämäsi mukanasi kuin painavaa taakkaa, joka vaikuttaa sinun hyvinvointiisi ja tuleviin suhteisiin. Pahinta on, että sinun haavasi tulevat jonkun toisen ihmisen kannettavaksi.
Ihmisen, joka kantaa taakkaansa, eikä halua siitä koskaan eroon tunnistaa helposti. Ihmisen tunnistaa jyrkkyydestä. Petetty, joka kirjoittaa sosiaalisen median kommenttikenttään kommentin, että kerran pettäjä, aina pettäjä, on itse tullut joskus elämässään petetyksi ja ei ole käsitellyt asiaa, vaan tapahtunut on jäänyt jyrkkyytenä ihmisen sisään. Sellainen ihminen ei pysty näkemään harmaan eri sävyjä. Hänelle maailma on mustavalkoinen, jossa muu maailma on paha ja hän itse on hyvä. Sellaisen ihmisen kanssa ei voi keskustella, koska ihminen nojautuu vain ja ainoataan omiin kokemuksiin ja vieläpä sellaisiin, joita ei ole koskaan tullut käsitelleeksi.
Anteeksianto on jäänyt tekemättä.
Samoin on laita jätettyjen suhteen. On ihmisiä, jotka kantavat eroansa vuosikymmeniä sisällään ja antaa sen vaikuttaa elämäänsä negatiivisesti. Vielä vuosienkaan jälkeen ei ole mahdollista, että olisi mahdollista rakentaa silta kahden ihmisen välille. Heidätkin tunnistaa jyrkkyydestä. Heidän lempifraasinsa sosiaalisen median kommenttikentällä on se, että ihmiset eroavat liian helposti. He vetoavat siihen fraasiin siksi, koska kokevat, että ovat itse tulleet jätetyksi liian helposti. Asioiden käsittelemättömyys valuu ulos katkeruutena ja ehdottomuutena.
Tämä on vaikea aihe, sillä uhripositio on aina vaikea aihe. Ihmiselle, joka on kantanut esimerkiksi eroa tai pettämistä viimeiset viisitoista vuotta sisällään, kokee joka ikinen kerta syyllistämisenä sen, että hänelle tulee sanoneeksi, että pitäisikö jossain kohtaa päästää menneisyydestä irti. Se on nimittäin kantajalleen jopa turva.
Sama koskee monia asioita. Jos on kokenut niin sanotun huonon lapsuuden, niin siihen on aina helppo nojata ja selittää käyttäytymistään. Sama pää kesät talvet ja niin edelleen. Tämä vittumaisuus johtuu hormoneista ja niin edelleen. Tämä pettäminen johtui viidenkympin villityksestä ja niin edelleen. Ikään kuin elämä veisi ihmistä eikä toisinpäin. Jokainen siihen sortuu, itsekin olen sortunut. Selittämään omaa paskaa käytöstä jollain ulkoisella seikalla, ikään kuin se tekisi omasta paskasta käytöksestä jotenkin hyväksyttävämpää.
Sama se on uhripositiosta käsin katsottuna. Vaikka se onkin vaikea ottaa vastaan ja kuulla tämä asia, niin jos vuosikymmeniä kantaa sisällään esimerkiksi eroa, niin ihan itseään saa syyttää siitä, että ei ole sitä harteiltaan heittänyt. Tai jos on tullut petetyksi elämässään, niin jos sen verukkeella laukoo ehdottomia mielipiteitään, niin kukaan ei niitä ota todesta, sillä ne lähtevät omista haavoista käsin.
Jälleen kerran, sinä itse päätät sen, että kannatko koko loppu elämäsi huonoa lapsuutta, jättämisiä, eroja ja pettämisiä sisälläsi. Jokainen meistä kokee niitä elämänsä aikana, mutta läheskään jokainen ei niitä tule kantaneeksi sisällään tarpeettoman pitkään.
Mitäpä jos sinäkään et kantaisi? Mitäpä jos päästäisit irti? Pian huomaisit, että sinulla on ihanan kevyt olo ja sosiaalisen median kommenttikentällä sinusta tulisi jopa rakentava keskustelija.
Elämä on tarpeeksi rankkaa ilman sitäkin, että kuljettaa koko menneisyyttään mukanaan. Menneisyys on mennyttä. Nyt on tämä aamu. Uusi aamu. Ota se sellaisena vastaan.
Kevene.
”Loppuelämä” on yhdyssana.
Joo, niin on. En silti korjaa sitä. Tässä vastapallona äärimmäisen mielenkiintoinen artikkeli Tieteen Kuvalehdestä luetavaksi. https://tieku.fi/ihminen/psykologia/kirjoitusvirheista-arsyyntyvat-ovat-itsekkaita
Tämä kolumni osui minuun. Itse olen tuollainen katkera takertuja, ja nuoruudessani tulin jätetyksi kihlattuni toimesta. Minun näkökulmastani on liukuva skaala ihmisiä, yhdessä ääripäässä ns porskuttajat, joita ja joiden tekemisiä tämä kolumni puolustaa, ja toisessa ääripäässä on ns katkerat takertujat, joiden mielestä ”ihmiset eroavat liian helposti”, ja jonkinlainen ””Pacta sunt servanda” asenne. Olen ehdottomasti itse ollut jälkimmäinen, tultuani dumpatuksi alensin rimaa huomattavasti, jotta voisin pienentää riskiä tulla dumpatuksi uudestaan ja että pääsisin ylipäänsä naimisiin. Nyt on parikymmentä vuotta mennyt. Yleensä tässä iässä keski-ikäiselle miehelle olisi enemmän vientiä (yleisen kolmannen tahon taholta) mutta omassa tilanteessani huomaan että koska olen saavuttanut jonkinlaista itsevarmuutta vuosien kuluessa ja nyt hoikistunut, minuun kohdistuu paljon flirttailua, erityisesti sellaisten miesten taholta jotka tietävät aviomieheni ja tämän puutteet. He vaistoavat epäsuhdan ja kokeilevat olisiko ns saumaa. Mutta en voisi satuttaa aviomiestäni kun muistan kuinka pahalta jätetyksi tuleminen tuntui. Ehkä hyvä että 2 ns takertujaa on avioliitossa, ja ns porskuttajat mennä porskuttavat suhteesta toiseen, himoiten sitä alkuhuumaa, ja sen hävittyä muutaman vuoden kuluttua siirtyvät eteenpäin. Tulee vain sääliksi lapsia, joilla on paljon vanhempi- ja sisaruspuolia elämässään. Jos olisin itsekäs ja haluaisin uuden intohimoisemman parisuhteen (ei mitään takeita päästä enaa uudelleen naimisiin tässä iässä, miehet tuntuu välttelevän sitä, mitä olen sivusta seurannut), niin ikäänkuin oikeuttaisin ex-kihlattuni hirveän käytöksen. Olisi varmaan henkisesti helpompaa olla porskuttaja, mutten pystyisi siihen.
Noinhan tuo taitaa olla. Mutta tuntuu siltä, että ei (melkein) kukaan vapaaehtoisesti katkeruudessa elä… Mitä jos kyse on vain keinottomuudesta ja taitojen puutteesta käsitellä asioita. Tunnetaidot ovat monelle meistä täysi mysteeri, sureminen jollekin mahdottomuus. Häpeä estää hakemasta apua, tiedostaminen vaikea taito, jota kaikki eivät haluamisestaan huolimatta hallitse etc. etc.
Kiitos
Ohhoh, nyt oli hyvin vahvasti mielipide kirjoitus. Ehkä jopa agressiivisesti kirjoitettu. Enemmän blogityylinen kuin toimittajan teksti tyylinen. Kerrottiin vain ettei kannata kantaa taakkaa, muttei esim ohjattu eri avuntarjojien piiriin tai muita ko ongelman ratkaisua helpottavia esimerkkejä.
Taisi olla kirjoittajalla itsellään vahva kokemus asiasta.
”Enemmän blogityylinen kuin toimittajan teksti tyylinen.” Johtuneeko siitä, että tämä on blogikirjoitus, ei toimittajan kirjoittama. ”Taisi olla kirjoittajalla itsellään vahva kokemus asiasta.” Kuten esittelytekstissä sanotaan, niin tämä on henkilökohtainen blogi.
Hyvä Saara, eiköhän aikuisen ihmisen vastuulla ole itse hakea apua itselleen, vai meinaatko, että apua tarvitsevat eivät osaa itse googlettaa ja hakea tietoa ja apua? Miksi se olisi tämän blogin pitäjän velvollisuus.
Onko ihmiset nykyään niin uusavittomia, että kaikki pitää ”pureskella valmiiksi” ja ladata nenän eteen. Suorastaan loukkaanutaan, kun näin ei tapahdu. Linkkiä kehiin tai en usko 🙈
Niin. Ihan yleisellä tasolla olen huomannut muutamaa poikkeusta lukuunottamatta miesten olevan itsekeskeisiä seksuaalielämässä. Kavereina jotkut ehkä menettelisivät mutta en jaksa sitten niitten lapsellisuutta.