”Raahaan pehmeän patjan lapseni pinnasängyn viereen. Annan mehua ja lääkettä pienelle kuumeiselle punaposkelle. Toivotan hyvää yötä ja sammutan valot. Pieni käsi ujuttautuu pinnojen välistä tyynylleni, pieni ei osaa vielä puhua mutta kun tartun tulikuumaan ja hikiseen käteen hän rauhoittuu. Siinä me sitten makoilemme. Vierekkäin, käsi kädessä, pimeässä huoneessa ja muuta ei tarvita.

Tuo pieni hikinen käsi minun suuressa kädessäni, luottaa siihen että vaikka on pimeää, äiti on tässä. Äiti on tässä kun minuun sattuu, äiti on tässä ja suojelee minua, äiti on tässä eikä jätä minua. Äiti on tässä eikä lähde pois.

Minun äitini ei ollut. Tai oli. Kiskoin rätisevää villapaitaa pääni yli ja yritin kaikella lailla kiemurrella saadakseni vapaapäivän esikoulusta, mutta äiti ei heltynyt. ”Odotan sinua täällä kun tulet kotiin.” ja joka kerta luotin, yhtä monta kertaa luottamus rikottiin, äiti ei ollut kotona, äitiä ei näkynyt vuosiin, äiti hylkäsi. Minä luotin, joka ikinen kerta luotin vaikka tiesin että kohta tullaan alas kovaa ja korkealta. Silti luotin. Olihan hän minun äitini.

Ja nyt, me makaamme tässä, kuumeisen tyttäreni kanssa, pimeässä huoneessa, pieni käsi isommassa. Ja minä lupaan mielessäni tuolle pienelle tytölle, minä en sinua jätä. Minä en sinua koskaan hylkää. Ja kuin vaistomaisesti tyttäreni käsi valahtaa rennoksi hänen nukahtaessaan, kuin vastaten: ”Äiti minä tiedän sen.”

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *