Tänään päätin antaa äänen naisille, jotka ovat joutuneet äitipuolen asemaan parisuhteen myötä. Käytin sanaa joutuneet, sillä moni kertoo roolin olevan heille vaikea ja syyllisyyttä aiheuttava.
Ei ole nimittäin helppo sanoa ääneen, että pitää kumppanin lapsia suurimpana parisuhteen uhkana, koska lapset ovat tulleet elämään pyytämättä ja yrityksestä huolimatta heihin ei ole kiintynyt. Se ääneen sanominen on saanut pahimmillaan aikaiseksi somekanavilla nettiraivon.
Muutama alla olevista naisten tarinoista on tullut minulle kommentteina ja muutama viestillä. Kukaan ei halua käsitellä aihetta omalla nimellään.
Nainen 1:
”Luulin aina, että minusta tulee äiti. Monen sattumuksen ja epäonnen kautta olen lääketieteellisesti lapseton. Olen hyväksynyt sen. Ajan kuluessa olen ollut tyytyväinen elämääni ilman lapsia. En edes haluaisi niitä enää itselleni. Olen paljon pohtinut tätä asiaa. Halusinko aiemmin lapsia sen takia, kun niitä pitää olla vai että oikeasti olisin halunnut äidiksi?
Nyt elämääni on tullut miehen mukana kaksi pientä lasta, hänen edellisestä liitostaan. Hyväksyn ilman muuta nämä lapset täysin ja huolehdin heidän tarpeistaan, mutta en voi rehellisesti edes sanovani kiintyneen heihin. He ovat vieraita elämässäni. Huomaan välillä ajattelevani, että tämä on vain vaihe elämässä. Lapset onneksi kasvaa ja alkavat pärjätä itsenäisemmin. Sitä aikaa odotan. Rakkaudesta mieheen olen ottanut lapset sekä hänen eksänsä elämääni. Näin lähes nelikymppisenä on vaikeaa tottua elämään niin, että täytyy huomioida päivän aikana monen ihmisen tarpeet. Myös niiden ulkopuolisten (eksän) menot, tarpeet. Oma on tietenkin valintani.”
Nainen 2:
”Itse olin kaksi vuotta miehen kanssa, jolla oli lapset henkisesti epävakaan exänsä kanssa. Rakkaudesta häneen otin myös heidät elämääni ja surffasin kahta kotia. Perhe-elämään ja äitipuoleksi minusta ei olisi ollut. Se lopulta kaatoi suhteen. Mies ja exä olivat omien jaksamisongelmiensa vuoksi tosi riippuvaisia toisistaan ja tilaa uusille rakenteille ei ollut.
Mies huolehti exän jaksamisesta. Eikä itsekään voinut hyvin. Lopulta rakkaus ei enää riittänyt ja minä olin se, joka ei sopeutunut kuvioon, jossa ei ollut tilaa suhteelle. Nuorempaan lapseen kiinnyin ja olin läheinen. Vanhempi oli etäinen ja ahdistunut poika. Oireili eri tavoin. Isä aloitti suhteen kanssani liian aikaisin.”
Nainen 3:
”Tein nuorena jo päätöksen, että en halua tehdä koskaan lapsia ja en halua olla äiti. Sattuma valitsi toisin. Rakastuin kolmen lapsen isään, jonka kanssa muutin suhteen kehittyessä yhteen. Sanoin miehelleni rehellisesti, että äitipuolen roolia en tule ottamaan, vaikka lapset asuivatkin meillä sovitusti säännöllisesti noin kymmenen päivää kuukaudessa.
Minä olin lapsille aikuinen, mutta kiintymyssuhteeksi sitä en laskisi. En vain kiintynyt. Asiaan vaikutti ratkaisevasti lasten äiti, mieheni ex-vaimo, joka puuttui perhe-elämäämme ja arkeemme säännöllisesti. Hän soitteli ja lähetteli viestejä miehelleni tunnin välein lasten ollessa meillä. Hän saattoi myös ajaa autolla pihamme parkkipaikalle vahtimaan, että missä vaatteissa lapset lähtevät ulkoilemaan mieheni seurassa. Tämä kaikki johti lopulta mieheni totaaliseen väsymiseen ja hän ilmoitti lasten äidille, että ei enää voi ottaa lapsia luoksensa, koska hän ei jaksa ex-puolisonsa käyttäytymistä. Tämä musersi miestäni vielä enemmän ja parisuhteemme oli lopun edessä.
Halusimme kuitenkin jatkaa yhdessä ja teimme lopulta ratkaisun, että emme asuisi yhdessä ja mieheni saisi olla lastensa kanssa rauhassa. Minulle ratkaisu oli jopa helpotus, koska en minäkään olisi enää pitkään jaksanut seurata mieheni ahdistusta sivusta. Enkä ollut kiintynyt mieheni lapsiin, joten se ei aiheuttanut minulle luopumisentuskaa. Tilanne on rauhoittunut poismuuttoni myötä. Lasten äiti on jättänyt mieheni rauhaan, kun minä en enää asu heidän kanssaan ja me näemme mieheni kanssa aina silloin, kun miehelläni ei ole lapsia.”
Nainen 4:
”Minua kutsuttiin eräällä keskustelupalstalla itsekkääksi kusipääksi. Kirjoitin sinne kommenttina, että odotan jo sunnuntaiaamusta lähtien sitä hetkeä, kun mieheni lasten äiti tulee hakemaan lapset pois kotoamme. Odotan hetkeä, jolloin saan olla mieheni kanssa viikon kahdestaan.
Ehkä minä sitten olen itsekäs kusipää, kun sellaista odotan. Tulen kyllä toimeen lasten kanssa. Meillä on mieheni kanssa sopimus, että minä saan jatkaa omaa elämääni täysin normaalisti myös niillä viikoilla, kun meillä asuu mieheni kaksi lasta. Mieheni ei siis pidä itsestäänselvyytenä, että olen automaattisesti lastenvahti, päiväkodistahakija tai läksyjenkuulustelija jos hän ei ehdi. Olen sitä vain, jos itse sitä tahdon.
Olen rehellinen itselleni ja miehelleni. Jos minulta odotettaisiin lapsille äidinkorviketta ja äitipuolen roolia, niin minä ahdistuisin ja tätä parisuhdetta ei olisi olemassa. Pelkäsin kyllä kertoa tästä miehelleni, sillä hänellä olisi ollut täysi oikeus olla eri mieltä ja lopettaa tämä suhde, varsinkin kun mieheni on todella lapsirakas ja äärimmäisen huolehtiva ja rakastava isä. Halusin silti kertoa, sillä en halua esittää mitään, mitä en ole.
Minä seison sanojeni takana edelleenkin. Minä olen ensisijaisesti valinnut mieheni, en hänen lapsiaan. Ei se voi mennä niin, että oletusarvo on se, että puolison lapset otetaan mukisematta vastaan ja niiden kanssa luodaan lapsivanhempi-suhde. Minä olen heille aikuinen, mutta en vanhempi. Hänellä on siihen rooliin jo kaksi ihmistä.
Onneksi mieheni on avarakatseinen ja hyväksyi näkemykseni. Tiedän, että on ihmisiä, jotka eivät olisi tätä hyväksyneet. Siellä niitä oli kymmeniä keskustelupalstalla, jossa mielipiteeni revittiin riekaleiksi fundamentalistivanhempien toimesta. Minä ihailen mieheni tapaa olla isä ja arvostan hänen tapaansa muodostaa yhteys lapsiinsa. Minusta siihen ei olisi siitä yksinkertaisesta syystä, koska en halua sellaista.
Minusta parisuhteen ja vanhemmuuden ei pitäisi edes kuulua tiukasti yhteen, koska perhe-elämässä roolit menevät sekaisin ja puolisot alkavat kutsua toisiaan termillä isä tai äiti. Minä en halua jakaa vuodettani ihmisen kanssa, jota kutsun isäksi. Haluan jakaa vuoteen rakastettuni kanssa ja joka toinen viikko se onnistuu paremmin kuin joka toinen viikko.”
Itse päätin lujasti jo nuorena etten ikinä rupea äitipuoleksi, enkä huoli leskeä enkä eronnutta miestä. Itselleni oli selvää ettei minusta olisi sellaiseen, varsinkaan itse ydinperheessä kasvaneena.
Se päätös piti. Ja pitää edelleenkin. Olen onnellinen ydinperheen äiti. En ymmärrä ihmisiä jotka antavat tunteilleen vallan siinä määrin että elämän realiteetit yllättävät noin totaalisesti.
Anteeksi vaan ymmärtämättömyyteni.
Ymmärtämättömyys ei ole muilta kuin itseltä pois. Itse haluan elää laajakatseisessa maailmassa.
Minulla tuli juuri tämä ongelma osana uusperhekuviota. Ydinperheessä kasvaneena koin olevani osa jotain vääränlaista. Säälin erolapsia ja sitä, että he elivät kahta kotia. Tunsin syyllisyyttä omasta olemassa olostani kuviossa. Olin lapsille kaveri ja miehelle lapsiarjen piristys. Kapea rooli, joka ei riittänytkään. Olin ulkopuolinen perheen historiasta.
Ei ne toimi uusperhe suhteet ei kannata heittää elämäänsä hukkaan ja Vaikk jaksaisit siihen asti kun toisen lapset on aikuisia sitten tulee ero kummiski. Kannattaa erota heti niin sinulla on vielä elämä edessä ja minä puhun kokemuksesta älä elä sitku mutku elämää vaan lähde.
Mitään vaikeampaa roolia ei ole kun äitipuolen rooli. Itselläni on siitä omakohtainen, erittäin kipeä kokemus. Mitä tunteita siinä kohtaakaan – jopa sellaisia mitä ei tiennyt itsessä olevan. Mustasukkaisuus on pahin. Jos nainen miestä rakastaa niin se on hyvin vaikea jakaa se oma kumppani, paras ystävä ja rakastaja.
Puhumattakaan sitten tunteet lapsen äitiä kohtaan kuka tulee siinä aina lapsen mukana.
Uusperhe kuviot ovat niin vaikeita että en usko että siinä voi oikeasti olla onnellinen.
Jokainen järjestää elämänsä oman tilanteensa mukaan, mutta lasten on oikeus tulla hyväksytyksi myös uuden puolison toimesta. Ei lapsia rakastaa tarvitse, mutta he kuitenkin kuuluvat siihen pakettiin ja piste. Otsikkoon puuttuen, kukaan ei tule vasten tahtoaan äitipuoleksi. Ensinnäkin se suhteeseen ryhtyminen on täysin oma valinta, kannattaa tarkkaan miettiä etukäteen kestääkö sitä vai ei ja millä kokoonpanolla ollaan ja eletään. Kyllä se on se uusi puoliso on se joka väistää, jos ei lapsia kestä. Exät onkin sitten omat lukunsa. Silloin, kun siinä välissä on ne lapset, niin ne lapset on otettava huomioon. Uusioperhe elämä ei ole helppoa, olen elänyt sitä toistakymmentä vuotta ja elän sitä uudessa suhteessa tälläkin hetkellä. Roolit on sovittava etukäteen ja on myös osattava luovuttaa, jos ei pysty. Raivostuttaa minä ajattelu, että otin miehen , en koko pakettia. Olen nähnyt miten lapset myös kärsii uusperheessä, kun uudelta puolisolla saa vaan kylmää kohtelua ja välinpitämättömyyttä.
Kyllä voi tahtomattaan joutua tähän rooliin.. kiintymys uuden puolison lapsiin on olemassa!! Ja olin hyvin tietoinen että Miehen mukana tulee ”paketti”. Uuden puolison lapset menettivät äitinsä ja minusta tuli tahtomattani äitipuoli! Siihen asti olin se toinen aikuinen, jolla omia lapsia.
Onpa täällä ilm nuoria ja tietämättömiä. Maailman sivu on täynnä miehiä jotka ovat jättäneet lapsensa erotessa uuden naisen tullessa kuvioihin. Onko se moraalisesti oikein? Ei varmasti, mutta toisaalta onhan eroisällä myös oikeus onneen. Ja uuteen mahdollisuuteen. Erot ja elämä ei mene kuten ne suunnittelee!
Siis eihän se mies, jos on lasten huoltaja ja kunnollinen vanhempi, voi sysätä heitä syrjään uuden puolison tai yhtään kenenkään muunkaan vuoksi. Hän on niin laillisesti kuin moraalisesti vastuussa jälkeläisistään jotka ovat hänestä riippuvaisia ja syyttömiä vanhempiensa ratkaisuihin, ja vaikka kuinka uusi puoliso haluaisi valita pelkästään miehen, se ei vain mene niin. Äitipuoleksi ei ole pakko ryhtyä, mutta jos lähtee suhteeseen ihmisen kanssa, jolla on lapsia, kyseessä ON pakettiratkaisu ja se on vain hyväksyttävä. Ja jos sellaiseen suhteeseen lähtee, vaikka tuntee itsensä onnellisemmaksi ilman lapsia elämässään, niin ei voi kuin katsoa peiliin, jos lopputulos ei miellytä.
Tuo ei ihan ole noin mustavalkeaa. Perheitä on hyvin erilaisia. Joillakin lapsi käy joka toinen vkl ja sitten on viikko/viikko systeemejä ja vielä 10pv/kk sopimuksia. Ne ovat ihan perheistä -myös äiti – ja isäpuolista- riippuvaisia ja niitä voidaan siis muuttaa ja sopia toisenlaisiksi tilanteiden vaihtuessa.
On myös tilanteita että äiti ei pystykään viikko viikko systeemiin ja silloin se muuttuu. Äitipuolen ja isäpuolen sana painaa myös luonnollisesti, kun heilläkin on lusikkansa sopassa. Ja usein he haluaa pienemmän tapaamissopimuksen lapsipuolelle jolloin se pitää aikuisten kesken muuttaa tai jos tulee muutto kauaksi ja käytännön syistä ei mahdollista niin paljoa nähdä. Tai uusperheeseen syntyy uusi lapsi ja niin edelleen.
Olen tästä samaa mieltä. Itse elän juuri tällaisessa tilanteessa. Lapset ovat mulle ikään kuin kämppiksiä.
Se mikä vähän ihmetytti yhdessä vaiheessa on miehen kyvyttömyys ymmärtää, että kiintymys ihmisiin ei ole automaatio. Että ei kannata olettaa, että uusi puoliso alkaa automaattisesti ”rakastaa lapsia kuin omiaan”. En minä aloittanut minkäänlaista rakkaussuhdetta lasten kanssa, vaan romanttisen rakkaussuhteen miehen kanssa, vaikka toki tiedostin ja hyväksyin sen asian, että lapset kuuluvat siihen pakettiin. Tuo kämppis-ilmaus on minusta hyvä. Tullaan toimeen, autan jos apuani pyydetään ja voin auttaa, mutta siinäpä se.
Se ei ole mustaa ja valkeaa, kun on erilaisia tilanteita ja perheitä. Äiti – ja isäpuoli kuuluu siihen perheeseen yhtä lailla. Hänellä on myös lusikkansa sopassa. Eri tapaamissopimuksia on eri tilanteissa esim viikko viikko on yleinen kun on kyse vanhemmasta lapsesta, mutta siihen ei äiti monesti pystykään joten se muutetaan. Tai äitipuoli haluaa pienemmin sopimuksen lapsen käydessä 6-10pv kuussa. Joka toinen vkl-malleja on myös erilaisia, su iltana lapsi palautetaan tai sitten vasta ma.
Uusperheeseen voi syntyä myös uusi lapsi, tulee muutto kauas tai uusi kumppani ei vaan sopeudu perheeseen vaan jää kolmanneksi pyöräksi -(on mustasukkaista jne)
Otsikko on niin väärä, kukaan ei tule äitipuoleksi vastoin tahtoaan. Tämä nainen on itse valinnut olla suhteessa miehen kanssa, jolla on lapsia. Yleensä lapset ovat ne, jotka eivät voi valita. Otsikko voisi olla, saimme äitipuolen, joka ei halua meitä millään tavalla elämäänsä.
Voi olla myös niin, että lapsi ei halua äitipuolta. Omia valintojahan nämä asiat on, se on totta. Haastavia kuvioita nämä uusperhe kuviot.
Itse tein uuden miesystäväni kanssa selväksi heti suhteemme alussa, että lasteni kasvatusvastuu on minulla ja hän on aikuinen ja minun kumppani, eikä siis ole missään velvollisuudessa lapsiani kohtaan eikä näin ollen myöskään ole koskaan ollut isäpuoli-roolissa.
Harmillisesti lasten isän uusi puoliso, on koittanut vuosien saatossa ”omia” lasten isän itselleen ja järjestelmällisesti erottanut isää lapsistaan. Samoin on sanottu, että uutta puolisoa tulisi kohdella äitinä.
Tosiaan asiat eivät ole aina musta-valkoisia, ja emme koskaan tiedä miten asiat muuttuvat, kun perhe-käsitys laajenee ja muokkaantuu. Tärkeintä olisi kuitenkin, että lasten takia biologiset vanhemmat pystyisivät keskenään sopimaan yhteisistä linjoista ja kunnioittamaan toista. Itse myönnän vuosien saatossa, olen toisinaan kohtuuttomasti mollannut ex-miestäni, koska olen kokenut hänen olevan välinpitämätön omia lapsiaan kohtaan. Toisaalta tiedän, että hän rakastaa lapsiaan kuitenkin valtavasti. Elämä ei ole helppoa eikä yksinkertaista.
Mieheni ex vaimo on epävakaa ja monisairas persoona. Olisi halunnut aikoinaan toisen miehen vuoksi erotessaan, että mieheni eli hänen ex miehensä, olisi toiminut koko loppuelämän lapsenlikkana ja pankkiautomaattina hänelle. Tätä mieheni teki vuosia kunnes tapasi minut ja löysi uudelleen oman arvon tunteensa ja omat tarpeensa. Sen jälkeen ex vaimo sekosi ja loppu onkin historiaa, jota heidän lapsensa tulevat kantamaan mustana möykkynä sisimmässään koko loppuelämänsä.
Nykyään jo eksäni oletti, että otan hänen kodissaan hänen eksänsä aseman. Tämä tarkoitti kotitöitä, lasten kuskaamista, läksyissä auttamista, lasten kustannuksien jakamista. Samaan syssyyn mun olisi jokaisesta puenestäkin asiasta pitänyt käydä kysymässä luoa mieheltä. Yhteisiä pelisääntöjä ei saatu aikaiseksi, vaan mun olis vain pitänyt antaa ja antaa, nukkua siskonpedissä nuorimman lapsen kanssa ja kun lasta aloin omaan sänkyyn laittamaan, mies sysäsi vastuun toiminnasta ja pahiksen roolista mulle. Olin aina se pahis, kun hän olisi antanut kaiken periksi ja olisi ollut ennemmin kaveri. Hän tahallaan löi myös kiilaa lapsien ja mun väliin väittämällä lapsiensa sanoneen asioita, joita eivät olleet sanoneet. Lasten äiti yritti määrätä, miten meillä kasvatetaan lapsia ja sitä, mikä meillä oli sallittua ja mikä ei. Mies huiteli menemään ja mä jouduin ottamaan tiukan roolin, joka opetti mikron ja lattiaharjan käytöstä lähtien lapsia. Kännissäpäin mies oli joka vkloppu samalla ja samalla kuuntelin joka kerta sitä, kuinka huono äitipuoli olen ja kuinka huono äiti olisin. Ei syntynyt rakkaus- suhdetta lapsiin. Kyllä sanoisin, että äitipuoleksi joskus joutuu, vaikka rooli olisi tiedossa. Miehen valitsee, lapset tulevat mukana.