Vanhemmuudesta on tullut suorite joka pitää suorittaa niin kuin tässä ajassa muodissa on. Kävin hakemassa muutama päivä sitten sohvapöydän eräältä Tori.fi:ssä sitä myyneeltä. Hän kertoi että jäi turhaksi, kun vaimo osti sellaisen pöydän tilalle, joka ”kai kuluu nykyään olla”. Ei siksi, että sellainen olisi omannäköinen ja persoonallinen vaan se kuuluu olla, koska kaikilla muillakin samaan viiteryhmään kuuluvilla ihmisillä on.
Vanhempana sitä pääsee seuraamaan ihmisen vanhemmuutta aitiopaikalta. Olen tehnyt sitä toki jo 18 vuotta, mutta jokin tuntuu muuttuneen. Yhä edelleen osa vanhemmistaan hakee lapsistaan buustia omalle itsetunnolleen. He luettelevat lastensa saavutuksia kuin työhaastattelussa olisivat. En tiedä, että odottavatko he siitä kaikesta jotain tunnustusta. Hyvä Pekka ja Marjo, olette onnistunut vanhemmuudessanne erinomaisesti! Lapsenne harrastavat neljää eri harrastusta ja pärjäävät hyvin koulussa. Kymmenen vuoden päästä he kokevat elämänsä ensimmäisen uupumisen. Viimeksi mainittua toki ei pidä heille sanoa. Vanhemmille ei saa sanoa juuri niitä asioita joita meille pitäisi sanoa, koska me syyllistymme pienestäkin kritiikistä.
Mukana on säilynyt myös spektaakkelimaiset syntymäpäivät. Niitä ei kotona vietetä. Pitää hankkia elämys. Pitää näyttää että puitteet on kunnossa. Voi olla että spektaakkelimaiset synttärit ovat tärkeämmät sille vanhemmalle kuin lapselle. Lapselle riittäisi herkut ja kaverit. Yhdessä vietetty aika. Paitsi jos lapsi on pienestä pitäen totutettu siihen, että elämystä pitää olla. Eikä hän itse ole sellaisen itseään totuttanut.
Tämä kaikki edellämainittu on kuitenkin pienen piirin vanhemmuutta. Heidän jolla siihen on taloudellisesti varaa. Tämä aika on tuonut mukaan vanhemmuutta jossa lapselle ei ole edes taloudellisesti mahdollisuutta tarjota neljää harrastusta. Ei edes sitä yhtä. Puhumattakaan että syntymäpäivä olisi elämyskohteessa. Vanhemmuutta ei voikaan ulkoistaa rahapussinsa voimalla. Se pitää luoda itse. Ja tämä vanhemmuus saattaa lopulta olla sitä vanhemmuutta mitä tämä aika kaipaa. Ja lapset.
Siinä vanhemmuudessa ei kilpailla muiden vanhempien kanssa lasten harrastusten määrällä. Siinä vanhemmuudessa haetaan elämyksiä pienistä asioista. Niistä arjen keskellä olevista seikkailuista. Läsnäolosta, mielikuvituksesta ja kaikesta siitä mikä on sitä omannäköistä ja persoonallista. Ei sitä mikä "kuuluu kai nyt olla". Koska emme me ole täällä näyteikkunassa olevia perheitä joiden pitää näyttää ulospäin siltä miltä keskiluokka on päättänyt sen näyttää. Tai miten meille on myyty perhe-elämä ja vanhemmuus.
Nimittäin. Usein saattaa olla niin, että se lapsi siellä yltäkylläisyyden ja suoritteiden keskellä, joka on tottunut saamaan kaiken mitä hän milloinkin keksii haluta on lopulta hyvin paljon onnettomampi kuin lapsi joka saa olla sellainen kuin hän haluaa olla eikä hänen tarvitse lapsesta lähtien edustaa jotain keskiluokkaista unelmaa. Ei tarvitse ostaa uutta peliä, "koska sellainen kai kuuluu nyt ostaa", koska se vanha on helvetin hyvä. Ja tätä ajattelua olen alkanut nähdä vanhemmuudessa ja se ilahduttaa minua.
Haluan että maailma on viimeksi kirjoitetun kaltainen. Sellaisessa maailmassa lapsetkin voivat paremmin. He saavat olla lapsia.
Tulee vielä olemaan sukupolvi, joka on polttanut itsensä loppuun jo ennen työuraa, tai pian, kun sen on saavuttanut. Aivot tarvitsevat myös tylsyyttä. Jatkuva tekeminen kuormittaa kesken eräistä keskushermostoa ja kohta se hermosto on riekaleina. Vanhemmat perustelee, kun lapsi haluaa, ei se oo väsynyt. Kyse ei olekkaan siitä. Maailmassa ei olisi uupuneita ihmisiä, jos sitä itse ymmärtäisi polttavansa kynttilää molemmista päistä. Vanhempien tehtävä on pitää huolta, että lapsilla on joskus myös tylsää, se on sitä lepoa. Liiallinen tekeminen jättää aivoihin pysyvät jäljet. Terveisin itsensä loppuun polttanut ihminen.