”Elin 13 vuotta parisuhteessa (9 vuotta naimisissa) miehen kanssa, joka käytti henkistä ja taloudellista väkivaltaa minua kohtaan. Saimme yhdessä kaksi ihanaa lasta. Ensimmäinen lapsemme sai alkunsa erittäin raskaiden ja kalliiden lapsettomuushoitojen kautta, joissa kävimme melkein kaksi vuotta ennen kuin vihdoin tulin raskaaksi. Joka ikinen pettymys kerran kuukaudessa, kun menkat alkoivat olivat minulle pieni maailmanloppu. Itkin useamman päivän, mieheni käski minun pitää turpani kiinni, koska hänen piti saada nukkua. Kertaakaan hän ei lohduttanut tai auttanut minua surussani. Ihmettelen edelleen, miksi pysyin hänen rinnallaan.
Sitten tulin raskaaksi, siitä alkoi vatsan kasvun päivittely. Hän ei voinut koskea minuun, koska olin hänen mielestään niin lihava, hän päivitteli koko raskauden ajan sitä, että kuinka isoksi tuo vatsa vielä kasvaa. Tunsin oloni hyvin surulliseksi, koska kannoinhan kasvavassa vatsassani hänenkin lastaan. Synnytyksen jälkeen hän puuttui syömiseeni jatkuvasti, koska olin hänen mielestään ällöttävä (en oikeasti ollut lihava, mutta totta kai raskaus oli jättänyt jälkeensä muutoksia kroppaani). Hän ei koskaan koskettanut minua muuten kuin silloin kun halusi seksiä. Ei koskaan kehunut millään tavoin. Kaiken tein väärin ja mutta silti hän ei itse tehnyt niitä asioita minun puolestani. Olin tyhmä ja laiska ja lihava ja elin hänen rahoillaan, kun hoidin lastamme kotona (lomalla). Olin aina jotain liikaa tai liian vähän, en koskaan kyllin hyvä. Hänessä ei koskaan ollut mitään vikaa, kaiken hän sai aina käännettyä minun syykseni.
Lopulta aloin uskomaan siihen, että en ole kyllin hyvä missään, enkä kelpaa koskaan kenellekään, paitsi hänelle. Tulin raskaaksi yllättäen toisen kierroksen lapsettomuushoitojen välissä ihan normaalisti. Tein kaiken yksin. Kävimme molempien lasten syntymien jälkeen parisuhdeterapiassa, ilman näkyviä muutoksia. Mies päätti haluta rakentaa omakotitalon. Se oli hänen unelmansa, ei minun. Alistuin jälleen kerran hänen tahtoonsa.
Omakotitalon rakentaminen oli raskasta. Mies ei ollut kotona juuri koskaan ja jos oli, hän vain nukkui tai tiuski minulle ja lapsille. Muutimme hänen unelmataloonsa. Minun oli yhä vaikeampaa hengittää. Tuntui, että aina kun hän tuli kotiin, kodin ilmapiiri muuttui. Minä ja lapset olimme varpaillamme ja meille ei ollut tilaa olla omia itsejämme. Olin aloittanut ompeluharrastuksen. Siis ompelin kotona, kun lapset nukkuivat. Ilmoittauduin kahdelle työväenopiston ompelukurssille (kaksi viikonloppua, joista toisena vanhempani tulivat hoitamaan lapsiamme) ja yhtenä hänen piti hoitaa meidän lapset. Tämän viikonlopun jälkeen meillä oli iso riita siitä, että en ollut laittanut lasten pieneksi menneitä vaatteita pois, kun käytin kuulemma kaiken ajan vain ompeluun. Mies uhkasi heittää ompelukoneeni pihalle. Nuorempi lapsistamme (4 vuotta) oli kuuntelemassa riitaa. Itkin hysteerisenä ja aloin lajittelemaan lasten vaatteita samalla tytärtäni lohduttaen. Silloin ajattelin ensimmäisen kerran pitkään aikaan, että nyt minulle riittää. Minä en enää halua elää kenenkään kynnysmattona ja näyttää lapsillemme, että tällainen parisuhde on hyvä parisuhde. Vastasin hetki tämän jälkeen erään ystäväni opinnäytetyötä varten kyselyyn yksinäisyydestä parisuhteessa. Ajattelin kerrankin vastata rehellisesti, itseni takia. Kun luin vastaukseni, tajusin, että tähän suhteeseen en voi oman mielenterveyteni vuoksi enää jäädä.
Ilmoitin miehelleni, että haluan eron. Hän aneli anteeksiantoa, lupasi mennä terapiaan, kaikki tulisi muuttumaan. Sanoin, että en enää usko siihen, en enää usko parisuhteemme tulevaisuuteen. Tästä alkoi toinen helvetti. Jouduin asumaan lasten kanssa yhteisessä kodissamme 4 kuukautta, ennen kuin lasten huoltajuus asiat saatiin sovittua. Ei päivääkään mennyt ilman vittuilua ja minun haukkumistani. Sekä lasten kuullen, että ilman lapsia. Poikani (silloin 6 vuotta) lukemattomia kertoja huusi isälleen, että älä puhu äidille noin rumasti, mies vain nauroi ja jatkoi. Valitettavasti olemme yhteishuoltajia. Erostamme tulee kohta kolme vuotta.
Ja kiusaamiselle ei näy loppua. Lapset ovat valitettavasti ex-miehen kiusaamisen välikappaleita. Olen löytänyt uuden ihanan miehen, jonka kanssa lapseni viihtyvät erinomaisesti ja tykkäävät hänestä aivan älyttömästi. Vanhempi lapsistani on kertonut toivovansa, että uusi mieheni olisi hänen oikea isänsä, koska oma isä on niin ilkeä. Ex-mieheni ei pysty hyväksymään, että olen mennyt elämässäni eteenpäin. Minä kestän exältäni mitä vaan, minua saa haukkua ja mollata minulle niin paljon kuin vain, kunhan se kohdistuu vain minuun. Mutta lapsieni kärsimystä en kestä. Olen yrittänyt kaikkeni, että tästä pääsisi jotenkin eteenpäin, mutta ex-miehen katkeruus ei taida loppua ikinä."
Itselläni kovin samanlainen tarina. Onneksi ex on hyvä isä lapsilleen mutta edelleen katkera. Emme pysty tällä hetkellä sopimaan mistään lasten asioista. Tiesin jo aikoinaan kun ajattelin eroamista, että miehestä tulee vielä vaikeampi. Niin tuli, mutta en kadu eroa hetkeäkään. Enää lapset ei kuule sitä miten huono olen joka asiassa ja meillä on rennompi ilmapiiri. Äiti on taas iloinen.
Liiankin tuttua. Erosta yli 2 vuotta ja edelleen ex häiritsee elämääni vahvasti. Olen maksanut hänelle elatusmaksut ja hän on saanut myös lapsilisät lapsesta joka on käytännössä asunut minun kanssa yli vuoden kun ei halua olla isällään. Hän tietää, että olen vähissä rahoissa ja siksi kiusaa tälläkin tavalla. Kerran jo käyty oikeudessa, edessä olisi toinen oikeudenkäynti jos minulla olisi rahaa. En tiedä miten käy, tuntuu että se voittaa kenellä on enemmän rahaa. Katkeruus on kauheaa.