”Tähän mennessä päivityksiäsi lukiessani olen tuntenut kiitollisuutta, kun en ole pystynyt juurikaan ottamaan osaa keskusteluihin, kun ei ole ollut omakohtaista kokemusta niistä kamalista mutta tärkeistä aiheista, mistä täällä keskustellaan. Tai on, mutta omat kokemukset tuntuneet hyvin vähäpätöisiltä kaiken lukemani jälkeen. Tänään en enää tuntenut kiitollisuutta, vaan myötätuntoa, kun luin tarinaa anopista. Siitä minulla on kokemusta enemmän, kuin enää muistankaan, saati jaksan kirjoittaa.
Yläasteella löydettiin jo puolison kanssa toisemme ensimmäisen kerran, mutta se lysti loppui lyhyeen kun anoppi sai tietää meistä. Aiemmin kohteli minua hyvin, oli mukava ja ihan kuin muutkin kavereiden äidit. Sillä sekunnilla, kun anoppi sai tietää, että ei ollakaan enää pelkkiä kavereita, meidän tiet erkani. Hän käytännössä pakotti lapsensa soittamaan eropuhelun HETI. Ei saada enää nähdä toisiamme. Eikä nähtykään, melkein kymmeneen vuoteen.
Kun löysimme toisemme uudelleen nuorina aikuisina, anoppi soitteli lapsensa kanssa päivittäin noin 5-10 kertaa, ihan vaan soitellakseen, ilman mitään asiaa. Asuihan lapsensa jopa 70km päässä ja kävi kotona vain joka viikonloppu. Millään en olisi halunnut, että anoppi saa tietää meidän löytäneen toisemme uudelleen, mutta pakkohan se oli joskus kertoa. Kauhusta kankeana odottelin puolisoa kylään sinä päivänä kun oli sanonut kertovansa äidilleen meistä. Tähänkö se taas loppuu?
Anoppi ei ollut juurikaan sanonut juuta eikä jaata, mutta ainakaan ei kahlinnut lastaan patteriin, pitääkseen minusta erossa. Ihan positiivista. Vuosien varrelle on mahtunut kyllä vaikka ja mitä. Anoppi on meitä kieltänyt hankkimasta lemmikkejä, lapsia, omaa taloa yms. Lapsi kun kuitenkin vihdoin siunaantui parin vuoden yrittämisen jälkeen, anoppi kertoi työkavereilleen kuinka lapsenlapsi oli vahinko. "Mutta älkää nyt ainakaan toista lasta hankkiko". Tekisi mieli hankkia 10, ihan vain kiusaksi, mutta eipä sitä toistakaan yrityksistä huolimatta tässä vielä ole. Vähän on nyt napanuora onneksi jo venynyt ja paukkunut. Ei enää puoliso niin hypi äidin ohjeiden mukaan, eikä anna mielipiteiden lemmikeistä, perheenlisäyksestä tai omasta talosta vaikuttaa meidän elämään.
Kovin anoppi on kuitenkin yrittänyt näyttää siltä, että olisi ihan ok meidän suhteen kanssa ja juttelee minulle, kuten muillekin ihmisille. En kuitenkaan tässä kymmenen vuoden aikana ole oppinut luottamaan siihen, sen verran omituisia käskyjä ja ohjeita on puolisolle sadellut.
