”Olemme aina yhdessä, ajatteli Hanna -Sitten tuli avioero, eikä Hannalla ollut työtä, rahaa eikä säästöjä.”
Näin kertoi Helsingin Sanomissa tällä viikolla ollut otsikko ja ingressi. Ei mennä kyseiseen keissiin mukaan, mutta mennään artikkelin teemaan ja kulmalla, josta vihdoin pitäisi muuallakin puhua vieläkin suuremmilla kirjaimilla.
Mikä saa meidät tässä kulttuurissa yhäkin ajattelemaan niin, että rakentaa koko elämänsä korttitalon yhden henkilön varaan? Sain viime viikolla kommentin naiselta, jonka tarina myötäili samaa teemaa kuin Hesarissa ollut artikkeli. Kommentissa harvinaisen katkera nainen tilitti sitä, että hänen miehensä otti ja lähti ja jätti naisen toimeentulohelvettiin. Hänkin oli pitänyt itsestäänselvyytenä parisuhdettaan ja miestänsä. Hänen tapauksessaan kyse oli ehkä enemmän elintason laskusta, sillä yksi harmituksen aihe oli se, että jokavuotinen ulkomaanmatkakin jää nyt välistä.
Unohtaako ihmiset, että parisuhteessa myös sillä toisella ihmisellä on ajatukset ja että hän on itsestä erillinen ihminen? Miten tulee mieleen olettaa, että jos minä ajattelen meidän olevan koko elämämme yhdessä, niin suhteen toinen osapuoli ajattelee koko loppuelämänsä samalla tavalla? Se kun on parisuhteen faktuaalinen tosiasia, että jokainen parisuhde päättyy joskus. Jos käräjäoikeus ei sitä päätä, niin kuolema päättää.
Minusta on surullista, että ihminen takertuu toiseen ihmiseen niin paljon, että rakentaa koko elämänsä hänen varaansa ja mitä sitten käykään, kun rakennelma sortuu?
Niinpä.
Seuraavana tullaankin tekstin vaarallisimpaan osuuteen. Nimittäin aina kun ottaa parisuhdetekstissä puheeksi oman vastuun, niin johan alkaa kommenttikenttä pullistella närkästyneitä kommentteja. Se on totta, että länsimaisessa kulttuurissa yhäkin aivopestään ihmisiä uskomaan Disney-rakkauteen. Prinssi ja prinsessa ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka. Tässä kohtaa meillä on kasvamisen ja kasvatuksen paikka. Ehkäpä jo koulussa pitäisi alkaa opettaa nuorille parisuhdetaitoja. Ei niin, että opetetaan kuinka puurtaa ikenet verillä paskassa suhteessa hamaan loppuun saakka, vaan sillä kulmalla, että parisuhteessa on ehdottoman tärkeää säilyttää riippumattomuus ja itsenäisyys ja olla turvautumatta yhden ihmisen varaan, sillä kylmä tosiasia on, että hyvin usein siinä käy huonosti ja sen jälkeen vuodatetaan kommenttipalstoilla että paska puoliso kun jätti. Oma vastuu siitä, että on rakentanut riippuvuuden yhden ihmisen varaan jätetään toki sanomatta. Vikahan on aina jossain muualla kuin peilissä.
Ymmärrän senkin, että ummehtuneesta patriarkaalisesta yhteiskunnasta on vielä rippeitä jäljellä ja minullekin on lähetetty viestejä, joissa nainen on kirjoittanut miehensä kieltäneen töihin lähtemisen, koska naisen paikka on kotona lasten kanssa. Rakennapa siinä sitten riippumattomuutta ja itsenäisyyttä, kun on täysin riippuvainen miehensä tuloista ja siinä sivussa kotiorjan asemassa. Malliesimerkki menneisyyden maailmasta, jossa todellakin ”kauniin perinteen” tavoin isä on luovuttanut tyttärensä alttarilla seuraavan miehen omaisuudeksi. Tässä esimerkissä oma vastuu tarkoittaa sitä, että tuollaisesta suhteesta olisi syytä juosta karkuun puolessatoista minuutissa ja luojan kiitos tuollainen patriarkaalinen paska on yhteiskunnassa marginaalisessa asemassa, koska naiset ovat ymmärtäneet, että heidän paikkansa on siellä, jossa he haluavat sen itse olevan.
Minä uskon rakkauteen ja minä uskon jopa parisuhteeseen, vaikka olenkin kokenut elämässäni eroja. Haluan tähän väliin todeta, että olen siinä mielessä helppo puoliso tämän teeman suhteen, että jos joku puolisoistani olisi edes aikonut turvautua minuun taloudellisesti, niin hän olisi hyvin pian itsekin purskahtanut naurunremakkaan. Sanotaanko niin, että pudotus ei olisi ainakaan tullut korkealta. Toisin sanoen, olen ollut pääosin suhteissa, joissa puolisoni on tienannut enemmän kuin minä ja ollut monella muullakin mittarilla äärimmäisen itsenäinen ja riippumaton. Johtunee siitäkin, että minä rakastan itsenäisiä ja riippumattomia naisia. Käytännön esimerkkinä mainittakoon, että on minulla ollut yhteinen ostettu asunto puolisoni kanssa, mutta siinäkin tapauksessa meillä molemmilla oli omat pankkilainamme eikä yhteinen pankkilaina. Emme sitoneet itseämme yhteen millään muulla kuin rakkaudella ja halulla olla yhdessä. Uskon siis rakkauteen, mutta realistisella katsantokannalla.
Mikä tahansa riippuvuus puolisoon on perseestä. Riippuvuus korostuu siinä kohtaa, kun rakkaus alkaa hiipumaan ja tekisi mieli erota. Siinä kohtaa sitä saattaa kauhukseen huomata, että riippuvuuksia puolisoon on niin paljon, että eroaminen on katastrofi. Hyvin moni jättää eroamatta ja sinnittelee tyhjässä suhteessa kaiken muun paitsi rakkauden vuoksi. Helvetin vino rakennelma tämä parisuhdemalli, ei voi muuta sanoa. Siinä kun sitten sinnittelee vuosikymmeniä tyhjyydessä, niin älkää kauheasti ihmetelkö, että miksi pettämistilastot huitelevat korkeuksissa.
Mikä saa ihmisen ylipäätään ajattelemaan niin, että vaikka kaikki muut eroavat, niin meidän rakkaus on ikuista? Tämän jopa psykoottisen tunteen vallassa sitä sitten sitoo itsensä kaikin tavoin yhteen ainoaan ihmiseen ja sitten kun sitä toista ihmistä ei olekaan, niin kauhukseen huomaa, että kaikki on mennyt. Tähän harhaiseen ajatukseen uskomalla niitä elämän katkeroittamia ihmisparkoja sitten syntyy ja tätä harhaa meidän on yhteiskunnallisestikin alettava purkaa.
Rakastakaa, mutta riippumattomina, sillä vapaus ja rakkaus ovat lopulta ainoat asiat joilla on väliä.
Totta kyllä, vastuulliseksi, erilliseksi aikuiseksi kasvaminen on tärkeää. Arvot ovat muuttuneet, eikä ihanne ole enää elämänmittainen parisuhde. Naisella on tänä päivänä mahdollisuus elättää itsensä, mikä ei ollut itsestäänselvää vielä pari sukupolvea sitten. Maailma on siis muuttunut nopeasti. Ja samalla pirstaloitunut ja täyttynyt kertakäyttökulttuurilla koskien myös ihmissuhteita. Yhä harvempi kykenee sitoutumaan ja opettelemaan rakastamaan tosissaan ja kestämään myös ne vastamäet. En sanoisi sen olevan kovinkaan hyvää kehitystä. Lisäksi jokaisen eron ja uusperheen tullen- vaikka hyviäkin puolia voi olla, lapsen juuret ja perusta horjahtaa, saa säröjä. Kaksi kotia on usein resursseiltaan huomattavasti heikompia kuin yksi. Jonka lisäksi ihminen on luonnostaan riippuvainen muista. Että kyllä, ihmisen on hyvä seistä omilla jaloillaan aina kun se on mahdollista, eikä ripustautua toisen varaan. Ja samalla tarvitsisimme radikaalia suunnanmuutosta ihan jo lasten tähden siinä, miten paljon arvostamne sitoutumista, kasvua yhdessä, rakastamisen taitoa. Nimittäin nyt olemme tällä minäminä-kulttuurin arvoilla menossa jo aika syvästi pieleen. Ja siitä saavat lapsemme maksaa.
Ihmiset eroavat aivan liian vähän ja aivan liian myöhään. Se on ongelma monelle lapsellekin.
Sä kirjoitat psykoottisista tunteista ja harhaisista ajatuksista. Ja todella passiivis-aggressiiviseen sävyyn. Ensinnäkin psykoosit ja harhat liittyy vakaviin sairauksiin joten näiden termien viljeleminen tässä yhteydessä on melko yliampuvaa. Toisekseen, sulla on uskomaton taito saada parisuhteet ylipäätään vaikuttamaan vastenmielisiltä, hankalilta, riitaisilta ja todennäköisesti aina ikävästi päättyviltä tragedioilta. Pointti tässä kirjoituksessa on tärkeä mutta sun tapa esittää se on käsittämätön. Sun näkökulma on useasti eronneen, parisuhteeseen kykenemättömän, itseriittoisen ihmisen kateellinen näkemys jostain mihin itse et pysty.
Kaikki ihmiset eivät ole elämyshakuisia ja lähde suhteesta heti kun alkuhuuma häviää. Jotkut nauttivat tasaisesta, joskus tylsästäkin arjesta. Taloudellinen tai emotionaalinen riippumattomuus on hieno tavoite. Itse en kuitenkaan halua elää elämääni miettimällä hetkeä jolloin puolisoni jättää minut tai kuolee. Sitten jos niin joskus käy niin tiedän selviytyväni. Kuten sanoin, itse asiaa on hyväkin joskus miettiä mutta sun tapa kirjoittaa on vastenmielinen.
Ok. Kaunista. Toivon että vastapainona olet sanonut tänään jollekin toiselle jotain hyvää. Pysyy tasapaino. Itse en tuosta kuvailustasi itseäni löytänyt, mutta näytän palautetta seuraavan kerrani terapautilleni.
Kyllä minäkin hieman hätkähdin vastaustesi sävyä. Toki tekstin kautta syntyy myös helposti vääriä tulkintoja. Ajattelen että blogit, nettikeskustelut yms ovat nimenomaan erilaisia näkökulmia varten, ja että niiden esittäminen on ok, ja ruokkii aiheesta keskustelua. Ja voi vaikka parhaassa tapauksessa tuoda uutta ymmärrystä itselle. Ja asiathan ne riitelevät jos riitelevät, ei siinä ihmisten tarvi hermostua. Btw ajattelen myös että konfliktien sietäminen ja rakentava keskustelu niiden pohjalta on isossa roolissa siinä onnistuvatko parisuhteet vai pitääkö aina vaan erota.
Siinä on ero että antaako palautetta tekstin aiheeseen vai alkaako analysoida tekstin kirjoittajaa. Yllättävän moni ei tuota eroa tunnista. Ehkä siksi olemme yksi maailman johtavimmista kiusaajakulttuureista.