”Minun historiani sisältää vaikeaa koulukiusaamista, kaksi koulunvaihtoa, vaikean masennuksen ja melko monipuolisen kattauksen muita mielenterveyshäiriöitä, yhden itsemurhayrityksen ja 20 vuoden kuntoutumisen viisaiden ammattilaisten ohjauksessa.
Minäkuvani oli yhtä rumaa rauniota, kaikenlainen seksuaalisuus likaista ja koskettaminen tai kosketettavana oleminen sai minut itkemään ja pyytämään anteeksi toiselta, että hän joutui koskemaan jotain niin ällöttävää ja vastenmielistä kuin minä. Niiden lisäksi pelkäsin miehiä ja kammosin parisuhteita, joissa ihmiset menettävät itsensä ja unelmansa. Silti kaipasin niin kipeän kovasti sitä, mitä muillakin oli: molemminpuolista ihastumista, rakastumista, seksiä, seurustelua ja rakastamista.
En olisi halunnut kaivata ja pitkään yritin kaivertaa sitä kaipausta ulos itsestäni. Koin myös kateutta ja surua lukiessani haastatteluja pareista, joissa toinen osapuoli toteaa kumppanin pelastaneen hänet. Järjellä tiesin, että minun pitää tehdä se työ itse, but heart wants what it wants. Lisäksi aloin olla jo lähempänä 30 kuin 20 ikävuotta, mikä lisäsi painetta ja häpeää kokemattomuutta koskevan salaisuuteni ympärillä.
Kilttinä tyttönä kokemattomuuttani oli edesauttanut myös ahkera toisista huolehtiminen, mikä näin jälkikäteen ajateltuna meni vähän turhan monen rajan yli.
Kova työni psyykkeeni parissa kuitenkin kantoi lopulta hedelmää ja totuttelin uudenlaiseen rehellisyyteen itseäni kohtaan, kun juhannuksensa 2020 tapasin Tinderissä nuoren, sukujuhliin hieman vastahakoisesti matkalla olleen miehen.
Jo ensihetkestä mies tuntui raikkaalta syystuulelta elämässäni, ihmiseltä, jonka seurassa oli helppo hengittää. Ehkä sain happimyrkytyksen, mutta jo parin viestin jälkeen päätin ottaa uskonloikan suoraan altaan syvään päätyyn ja ehdotin, että pelaisimme 36 kysymystä. Mies innostui, sellainen hän on. 36 erittäin henkilökohtaista kysymystä tarjosi minulle tilaisuuden kokeilla, kestäisikö mies minua ja historiaani vai lähtisikö todeten, että olen hieman liikaa.
Ei lähtenyt, vaan halusi jäädä. Jäi jopa silloin, kun pelokkaasti totesin, että fyysisessä kontaktissa voi mennä todella kauan, minä näet olin ihan lähtöviivalla iästäni huolimatta. Hänelle se ei ollut ongelma. Ehkä ne olivat hänen maagiset kätensä tai minulle osoitettu lempeä ja rento hyväksyntä, jotka lopulta tavatessamme aukaisivat seksuaaliset kahleeni ja saivat minut löytämään rakkauden myös seksuaalisuuttani ja seksiä varten luotua kehoani kohtaan.
Vuosi on mennyt, hän on edelleen täällä. Löysin hänestä ensimmäisen poikaystävän, rakkaan miesystävän ja hyvän ystävän, joka näytti esimerkillään, kuinka olla suorapuheinen olematta mulkku, itsekäs ja silti kiltti.
Miesystäväni ei pelastanut minua, mutta hän rohkaisi minua pelastamaan itseni, ottamaan lisää uskonloikkia. Jotkin yhteiset loikat johtivat loukkaantumisiin, kyyneliin ja jopa hetkelliseen eroon, mutta kiitän elämää niistäkin. Nyt ainakin tiedän, että rakastan todellista ihmistä, en haavekuvaa hänestä.
Haluamme molemmat kokea muitakin ihmisiä ja hetken verran kokeilimme avointa suhdetta, minäkin. Kaltaiselleni ensikertalaiselle se oli kuitenkin hieman liikaa tunnetasolla, joten nykyään olemme rennossa monogamiassa ja haemme seuraa ja rajoja yhdessä.
Avoimen kokeilu oli kivuliasta, mutta haavoittuvaisuuteni äärelle joutuminen oli myös tervettä ja ennenkaikkea opettavaista. Totesin, että kiltti tyttökin voi oppia uskollisuutta itseään ja omia tarpeitaan kohtaan.
Me emme asu yhdessä, emme edes suunnittele sitä. Emme näe päivittäin, emme välttämättä edes viestittele. Silti hän on aina läsnä elämässäni, sinä raikkaana syystuulena, jolle en ollut liikaa tai liian vähän, vaan juuri sopivasti. Ihana, kaunis, paras ja rakas.