”Lasteni isä lähti viimein hakemaan apua. Ensin katkaisuhoidosta ja on nyt päihdekuntoutuksessa.
Lapset ovat tällä hetkellä noin teini-ikäisiä. Isä on pitänyt whatsapin kautta yhteyttä lapsiinsa viimeisen kahden kuukauden aikana nyt enemmän kuin viimeiseen viiteen vuoteen yhteensä.
Aluksi lapset eivät juuri vastailleet isän viesteihin, mutta nyt ovat hiljalleen alkaneet pitää yhteyttä.
Olen iloinen löytyneestä yhteydestä ja samalla kauhuissani: entä jos raitistuminen ei onnistu. Se on tilastojen valossa jopa todennäköistä.
Olen kannatellut lapseni läpi kasvuvuosien, tukenut, selittänyt, kuunnellut, kertonut: ei isä halunnut teitä hylätä. Hänellä on sairaus.
Jos hän nyt raitistuu ja lapset alkavat luoda suhdetta häneen uudelleen, on se hienoa. Jos hän sen jälkeen retkahtaa taas, mitä se aiheuttaa lapsissa, jotka ovat jo kertaalleen käsitelleet hylätyksi tulemisen kokemuksen.
Miksi kommentoin? Siksi, että kyllä sen yhteyden voi vielä luoda uudelleen. Apua on saatavilla. Mutta ensin oma elämä kuntoon.
Lapset antavat anteeksi käsittämättömän paljon, kun vain osoittaa olevansa anteeksiannon arvoinen.”
Itse päihderiippuvaisen lapsena koin epäonnistumista ja riittämättömyyttä vuosia, kun kerta toisensa jälkeen alkoholi meni itseni edelle. Jos halusin viikonloppu-isin itselleni, piti minun hyväksyä, että viettämämme aika kuluisi pubeissa. Kesti pitkälle aikuisikään hyväksyä se fakta, että alkoholismi on sairaus ja se päihde isäni suurin ystävä ja turva. Ennen sitä koin laajan tunneskaalan sisältäen pettymystä, surua, vihaa sekä katkeruutta.