En ole koskaan halunnut äidiksi.
Se ei ole tuntunut minulle luontevalta ajatukselta. Kuulun siis siihen itsekkäiden naisten ryhmään, joka ei ole valmis osallistumaan yhteiskunnallisiin synnytystalkoisiin. Käytin sanaa itsekäs, koska sellaiseksi minua on luonnehdittu jopa ihmisten toimesta, joiden kuvittelin olevani läheisiäni. Kuten entinen paras ystäväni, joka itse lapsen synnytettyään alkoi suhtautumaan minuun väheksyvästi. Hänen sanojensa mukaan en tiedä, mistä olen jäämässä vapaaehtoisesti paitsi.
Enkä varmasti tiedäkään, eikä aikomukseni ole ottaa siitä edes selvää.
Ei minulla lapsia vastaan mitään ole. Muutama vuosi sitten elämääni liitettiin lapsia rakastuttuani silmittömästi mieheen, jolla oli edellisestä suhteesta kaksi lasta. Lapset tulivat minulle kuin bonusraitana. Oletus oli, että kiintyisin lapsiin ensimmäisestä sekunnista lähtien. Ehkä olisinkin kiintynyt, jos minulle olisi annettu rauhassa kiintyä heihin.
Miehellä oli taakkanaan myrkyllinen ex-vaimo. Mies teki kaiken, mitä hän kulloinkin pyysi miehen tekemään. Mies tanssi täydellisesti ex-vaimonsa pillin mukaan, koska pelkäsi menettävänsä yhteyden lapsiinsa, jos vähääkään kapinoi lasten äitiä vastaan. Lapset saattoivat tulle miehelle tunnin varoitusajalla ja jos mies ei ollut valmis vastaanottamaan lapsia, häntä uhattiin, että ei tule näkemään lapsiaan kuukausiin. Mies pelkäsi ja suostui.
Se on tässä tarinassa sivujuonne. Olemme eronneet hyvässä yhteisymmärryksessä. Varmasti on sekä miehelle, lapsille ja minulle helpompaa, että emme jaa elämäämme keskenämme. Meistä ei tullut perhe ja minusta ei tullut lapsille äitihahmoa. Ei minusta äidiksi olisi ollutkaan, sen voin suoraan myöntää. Huolen olisin pitänyt ja ollut tukena miehelle, mutta en usko, että mihinkään enempään en olisi ollut kykeneväinen. Oltuani nyt muutaman kuukauden ilman miestä ja hänen lapsiaan, minulla on vain miestä ikävä.
En tiedä, että miksi haluan tämän kirjoittaa. Ehkä siksi, että joskus yön pimeinä tunteina mietin, että pitääkö minun kokea haluttomuudestani olla äiti syyllisyyttä? Olenko naisena yhteiskunnalle arvoton, koska en suostu synnyttämään tänne lisää ihmisiä? Onko minulla oikeus olla vapaaehtoisesti synnyttämättä, koska on niin paljon naisia, jotka eivät saa lasta, vaikka haluaisivatkin?
En halua synnyttää lapsia itsekkäästä syystä. En koe itseäni vanhemmaksi. En halua synnyttää lapsia maailmaan, joka näyttää siltä, että sitä ei edes kohta ole. Julkisuudessa on esitetty kysymyksiä, että miksi suomalaiset naiset synnyttävät yhä vähenevissä määrin? Tämä on minun vastaukseni. En halua lapsia. En halua olla äiti. Pitääkö siihen olla muita syitä? Eikö se olisi pelottavampaa synnyttää ympäristön paineesta lapsia, vaikka ei oikeasti edes tahtoisi? Eikö se ole kaikkein huonoin tapa toimia, jos tekoja pitää johonkin järjestykseen laittaa? Valitettavasti olen törmännyt siihenkin ilmiöön, että lapsia on tehty siksi, koska niin kuuluu vain tehdä. Sitä on tullut kuunnelleeksi enemmän ympäristön ääntä kuin omaa sisintään.
Arvostan ihmisiä, jotka ovat vastuullisia vanhempia. Minusta oli ihana katsoa sivusta, kuinka edellisen suhteeni mies kohteli lapsiaan ja kuinka hän antoi rakkautensa heitä kohtaan näkyä. Mies halusi olla isä ja nautti roolistaan, vaikka joutui tekemään sitä painostavassa ilmapiirissä ja pelossa, että se kaikki otetaan häneltä pois. Hän ei suorittanut isyttään, koska sellainen oli häneen eteensä annettu, vaan hän eli isyyttään, koska hän halusi olla isä. Niin kuin suurin osa äideistä ja isistä haluaa olla.
Ehkä minunkaan ei tarvitse tuntea häpeää valintani johdosta. En koskaan tule tietämään, että miltä tuntuu saada juokseva lapsi syliinsä päiväkodista hakiessa enkä koskaan saa tietää, että miltä tuntuu saada äitienpäivänä se itse tehty kortti. Olen valinnut olla kokematta rakkautta omaa lasta kohtaan ja sen valinnan takana pysyn, vaikka ympäristö toisinaan viestii minua katumaan ja kokemaan syyllisyyttä. Tunnen olevani kokonainen nainen, kokonainen ihminen, ilman vanhemmuuden tuomaa täyttymystäkin.
Ihminen tekee,mikä on sydämen valinta. Tarinoita ja valintoja on yhtä paljon,kuin on yksilöitäkin. Sinun elämäsi toteutuu rohkeasti näin ja on valitettavaa,että joudut sitä selittelemään ja puolustamaan. Vapaudu toki!Ei kaikkia todella kiinnosta omakotitalo,auto tai kultainennoutaja. Toivon lasteni miettivän aikanaan enemmän kuin vakavasti, miksi tuoda lisää ihmisiä maailmaan? Toivon todella,että he elävät ensin itse ja tarkastelevat itseään,toiveita ja kokonaisuutta elämässään niin,ettei perinteet tai yhteiskunta,läheiset sanele, mikä on heidän tarinansa. Minä olen naisena täysin onnekas,vaikka ikinä ei lapsenlapsia tulisi.
Luulin aina että minusta tulee äiti. Monen sattumuksen ja epäonnenkautta olen lääketieteellisesti lapseton. Olen hyväksynyt sen.
Ajan kuluessa olen ollut tyytyväinen elämääni ilman lapsia. En niitä edes haluaisi edes itselleni. Olen paljon pohtinut tätä asiaa. Halusinko alunperin lapsia sen takia kun niitä pitää olla vai että oikeasti olisin halunnut äidiksi. Itseni tuntien halusin koska pitää haluta. Eli toisaalta minun kohdalla onni onnettomuudessa.
Nyt elämääni on tullut miehen mukana kaksi pientä lasta, hänen edellisestä liitosta. Hyväksyn ilman muuta nämä lapset täysin ja huolehdin heidän tarpeistaan, mutta en voi rehellisesti edes sanovani kiintyneen heihin. He ovat vieraita elämässäni.
Huomaan välillä ajattelevani että tämän on vain vaihe elämässä. Lapset onneksi kasvaa ja alkaavat pärjätä itsenäisemmin. Sitä aikaa odotan.
Rakkaudesta mieheen olen ottanut lapset sekä hänen eksänsä elämääni. Näin lähes nelikymppisenä on vaikeaa tottua elämään niin että täytyy huomioida päivän aikana monen ihmisen tarpeet. Myös niiden ulkopuolisten (eksän) menot, tarpeet.
Omat tietenkin on valintani.
Hyvä kommentti. Itse olin kaksi vuotta miehen kanssa jolla oli lapset mt- ongelmaisen exän kanssa. Rakkaudesta häneen otin myös heidät elämääni ja surffasin kahta kotia. Perhe-elämään ja äitipuoleksi minusta ei olisi ollut. Se lopulta kaatoi suhteen. Mies ja exä olivat omien jaksamisongelmiensa vuoksi tosi riippuvaisia toisistaan vanhemmuudessa ja tilaa uusille rakenteille ei ollut. Juhlat jatkuivat ydinperheellä ja mies huolehti exän jaksamisesta. Eikä itsekään voinut hyvin. Lopulta rakkaus ei enää riittänyt ja minä olin se joka ei aopeutunut kuvioon jossa ei ollut tilaa suhteelle. Nuorempaan lapseen kiinnyin ja olin läheinen. Vanhempi oli etäinen ja ahdistunut poika. Oireili eri tavoin. Isä aloitti suhteen kanssani liian aikaisin. Vuosi erosta.
Kiitos tästä! Näitä tarinoita ja näkökulmia pitäisi tuoda esille enemmän!
Minusta tämä on jokaisen oma asia, haluaako lapsia vai ei, siihen ei saisi muut painostaa eikä saisi kummeksua tai vieroksua jos joku ei lapsia halua. Vanhemmuus on kuitenkin aika rankka koulu ja kestää pitkään, se pistää koville oman jaksamisen ja parisuhteen. Jos perustaisi perheen vain velvollisuudesta tai koska ympäristö näin vaatii, voi elämä olla aika ankeaa. Minulle on ollut aina selvää, että haluan lapsia, ja haaveeni toteutui kolminkertaisena. On tämä kuitenkin sen verran raskasta kahden jollain tavalla erityislapsen kanssa, että todellakin on eduksi että lapsia olen aina halunnut ja heitä myös rakastan enemmän kuin mitään. Minulla on kuitenkin sukulaisia ja ystäviä jotka eivät ole koskaan halunneet lapsia, ja ymmärrän kyllä heitä.
Täällä on myös yksi, joka tuntee ja ajattelee samoin. Mutta toisin kuin sinä, minä en ole päässyt sinuiksi sen asian kanssa, että olen yhteiskunnan osa, joka ei halua sitä lasta, jota tämä maa tarvitsisi tulevaisuuden pelastajaksi. Sitä, josta isovanhemmat saisivat iloita. Sitä, joka olisi kuulemassa millaisen elämän olen elänyt. En halua lasta, koska en koe olevani vanhempi-ainesta. En halua lasta maailmaan, joka tuntuu menevän hullummaksi koko ajan ja jossa elinolot ovat tulevaisuudessa kyseenalaiset ja luonnonvarat vaarassa loppua. 80 vuotta on kuitenkin pitkä aika. En halua lasta epävakaan toimeentulon takia.
Isoja asioita, joiden kanssa painiessa biologinen kello tikittää.
Järkyttävää, että omia valintoja pitää kenellekään perustella ja tuntea häpeää.
Älä anna ympäristön lannistaa sinua, valinta on sinun, yksin sinun. Niin moni lapsi maailmassa kärsii , kun asioita ei ole pohdittu loppuun asti. Olet tehnyt kunnioitettavan päätöksen, voit olla ylpeä itsestäsi. Tiedät mitä olet ja mitä haluat. Liian moni ei tiedä. Ei tarvitse lukea, kun vähän uutisia ja avioero tilastoja.
Hyvää jatkoa sinulle ❤️
Olen aina ajatellut myös, että minusta ei tule koskaan äitiä. Äitipuoli minusta tuli useampia vuosia sitten, kun tapasin mieheni ja hänen lapsensa on ollut tiiviisti mukana elämässä sen jälkeen.
Kaikki ystäväni ovat hiljattain saaneet lapsia ja tuntuu, että keskustelun aiheet heidän kanssaan ovat jääneet sen myötä vähäisiksi. Eräillä vauvakutsuilla lapsettomuuttani vitsaillen alleviivattiin, koska olin seurueesta ainut, jolla ei ollut kokemusta äitiydestä.
Välillä varovainen ja hauras ajatus äitiydestä pilkahtaa mieleeni. Etenkin nyt, kun se on lähipiirissä niin kovasti tapetilla ja tuntuu että olen jäänyt sen laatikon ulkopuolelle, missä on jotain niin upeaa, että se luo koko maailmankuvan uusiksi. Sitten taas muistan, että ulkopuolisuuden tunne ei voi olla syy hankkia lasta. Se olisi itsekästä.
Minulle riittää nyt tässä hetkessä puolikkaan äidin rooli. Minulla on elämässäni jotain muuta, millä muokkaan maailmankuvaani, kuin omien lasten hankkiminen. Mielestäni tätä ei tarvitse perustella kellekään mitenkään. Ei lapsia hankkivienkaan tarvitse perustella ratkaisuaan.