”Viime päivien tekstit ovat puhutelleet minua, koska ne osuvat kipeästi oman tilanteeni ytimeen.
Olen pitkässä parisuhteessa ja kokenut jo muutaman vuoden ajan epämääräistä kaipuuta vapauteen. Joitakin vuosia sitten puolisoni oli alkoholisoitunut ja kärsin siitä valtavaa ahdistusta. Olin juuri saanut koottua rohkeuteni ja tahdonvoimani eroon, kun hän lopetti juomisen ja raitistui. No mitäs sitten? Ei ollut enää syytä erota.
Oloni ei kuitenkaan helpottunut enkä ole näiden parin vuoden aikana päässyt irti vapaudenkaipuustani. Miehelläni on taipumusta mustasukkaisuuteen. Hän viihtyy kotona ja haluaisi myös minun viihtyvän vain kotona hänen seurassaan. Se ei riitä minulle, vaan kaipaan sosiaalisempaa elämää. Kun menen kavereideni kanssa ulos, seurauksena on usein riita tai vähintään paha mieli.
Juovien vuosien aikana parisuhde alkoi olla minulle kuin vankila, eikä millään ollut enää väliä. Ero ei olisi haitannut, vaan ollut helpotus. Silloin petin miestäni ensimmäisen kerran. Sen jälkeen sitä on tapahtunut useamman kerran. En olisi koskaan uskonut, että kykenen elämään näin.
En haluaisi satuttaa miestäni kertomalla hänelle tästä. Haluaisin erota, mutta en pysty, koska en halua hänen kärsivän. Hän on hyvin turvallisuushakuinen ja haluaa elää kanssani hamaan loppuun saakka. Itseäni tämä tylsä ja passiivinen elämä ahdistaa.
Eroajatuksesta vaikean tekee myös se, että suhteessamme on nyt periaatteessa kaikki hyvin. Arki sujuu ja meillä on erittäin hyvää seksiä (parempaa kuin olen muilta saanut). Silti se intohimo puuttuu, jota muiden kanssa koen. Tuntuu, että olen miehelleni itsestäänselvyys eikä hän arvosta sitä, miten hyvää huolta olen pitänyt itsestäni, vaikka hän jos kuka on nähnyt, mitä teen sen eteen. Usein saan muilta miehiltä kaipaamaani huomiota ja he ihmettelevät, miten hyvässä kunnossa voi tämän ikäinen nainen olla.
Seksi ja mustasukkaisuus eivät todellakaan ole ainoat asiat, jotka vetävät minua poispäin. Olen kyllästynyt mieheni negatiivisuuteen ja passiivisuuteen. Itse olen optimisti ja elämäniloinen, mutta mieheni jatkuva valitus kaikesta sammuttaa usein iloni.
Vuosien varrella olen tottunut ja alistunut tähän tylsään elämään, jossa minun pitäisi tyytyä olemaan vain hänen kanssaan eikä haaveilla muista sosiaalisista kontakteista.
Kun on kasvanut uskonnollisessa ilmapiirissä, jossa tärkeintä on parisuhteen pituus ja ”kaiken se kestää”, on vaikea päästä siitä yli ja ajatella, että minulla on oikeus erota, jos se tuntuu minulle oikealta. Olen niin monen lajitoverini tavoin tottunut ajattelemaan aina ensin muiden etua, elää heitä varten.
Käyn nyt terapiassa ja terapeuttini on vahvasti sillä kannalla, että minun pitäisi löytää rohkeutta irtautua ja aloittaa uusi elämä. Tuntuu vain tosi vaikealta vetää matto toisen jalkojen alta.
Luulen, että suhteessamme on enemmän kyse kiintymyksestä ja turvallisuudesta kuin rakkaudesta, molemmin puolin. Tuntuu vaikealta rikkoa tätä.
Sisälläni on syttynyt haave toisenlaisesta elämästä. Voikohan sen vielä sammuttaa, vai kannattaako edes yrittää? Onko oma vapauden ja vaihtelun kaipuu riittävä syy erota ”ihan hyvästä” liitosta?”
”Haluaisin erota, mutta en pysty, koska en halua hänen kärsivän. Hän on hyvin turvallisuushakuinen ja haluaa elää kanssani hamaan loppuun saakka.”
Tämä ”hän” olin minä. Puolisoni ei uskaltanut puhua tyytymättömyydestään minulle, pelkäsi että rikkoo ja satuttaa, tiesi että olen herkkä. Puhui sitten toiselle ja lopulta he rakastuivat, ihan ymmärrettävää. Se mikä minut lopulta rikkoi oli puhumattomuus ja salailu, myös tämän toisen osapuolen osalta, sillä tunsimme toisemme.
En tajunnut että parisuhteessamme oli jotain näin pahasti vialla. Olen myöhemmin ymmärtänyt että minulla oli osuuteni tähän kaikkeen ja jotenkin tein itsestäni sellaisen ettei hän minulle uskaltanut tai halunnut puhua. Olen oppinut eron jälkeen itsestäni valtavasti ja harmittaa etten näitä oppeja saanut jo aiemmin. Se, mikä nyt kaksi vuotta eron jälkeen harmittaa ja satuttaa eniten on, ettei hän puhunut minulle silloin jo useita vuosia sitten, kun epäilykset suhdettamme kohtaan ja tyytymättömyyden tunteet alkoivat syntyä. Pettäminen jää kakkoseksi, se oli vain seuraus. Tuntuu musertavalta jälkikäteen ymmärtää että hän jatkoi kanssani osaansa tyytyen ja minä vaan porskutin parisuhdettamme onnellisena ja tyytyväisenä, sitä meidän loppuelämää yhdessä. Me molemmat olemme tyyppejä, jotka ajattelevat ensin toisen etua, että muilla on kaikki hyvin, ja näin siinä sitten kävi. Olisimme voineet pohtia parisuhdettamme, olla terveesti itsekkäitä, ehkä yrittää korjata asioita ja ennen kaikkea lopettaa suhteemme jo paljon aiemmin kuin se lopulta päättyi. Se olisi ollut palvelus minulle, se oikea asia mitä tehdä, vaikka se olisikin satuttanut ja hajottanut.
Eli kannustan sinua puhumaan puolisosi kanssa avoimesti ja rehellisesti tuosta kaikesta, vaikka ajatus siitä ettet halua tuottaa kärsimystä onkin kaunis. Totuus tulee satuttamaan, mutta ei sekään ole kummallekaan osapuolelle oikein oikein että toinen uhrautuu jäämään suhteeseen siksi, että kaikki on ”ihan hyvin”, mutta tuntuu kuitenkin jatkuvasti pahalta. Ero on mahdollisuus myös puolisollesi. ”Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa.”
Kaikkea hyvää sinulle <3
Olen samanlaisessa asemassa, tosin meillä kouluikäiset lapset ja miehellä peliongelma. Hän on myös negatiivinen ja itse optimisti ja joutuu kotona olemaan varpaillaan, kun ei jaksa valitusta jostain mitättömästä. Kaipaan vapautta, mutta en raaski lähteäkään, kun pelkään, että häneltä lähtee se viimeinen pohja ja miten pärjää sen jälkeen. Tiedän että pitäisi lähteä, mutta pelkään ettei hän jaksa enää yrittää jos lähdemme.
Oletko ajatellut että jäämällä sinä mahdollistat hänen ongelmansa? Ellei hän itse halua auttaa itseään niin et sinäkään siihen pysty ja samalla sinä viet itsesi hänen lisäkseen alas. Se ei ole rakkautta. Se on riippuvuutta. Et sinä hänen elämästään ole vastuussa. Hän on itse.