”Pyysit aiemmin tarinoita isistä. Olen hieman myöhässä. En koskaan ajatellut omaa tarinaani kirjoittaa. Mutta lopulta kuitenkin päädyin kirjoittamaan. Puhtaasti itsekkäästä syystä. Ajattelin, josko se auttaisi minua, korjaisi minua isäni aiheuttamasta pahasta.
Vihaan tätä päivää, isänpäivää. Joka tuutista tulee iloisia postauksia, kuvia, tekstejä, kuinka ihania isät ovat. Ihmettelen aina, että voiko joku ihan oikeasti olla tuota mieltä isästään. En voi käsittää, että jollain on aidosti rakastava ja kannustava isä. Harmittaa, kun itselle ei sellaista suotu. Olisin vähemmän rikkinäinen.
Minulla oli hyvä, normaali lapsuus. Vai oliko? Olen aiemmin ajatellut, että oli. Oli ruokaa, vaatteita, kiva koti, lemmikkieläimiä, äiti ja isä sekä vanhempi sisko, jonka varsinaista asumista samassa huushollissa en muista ikäerosta johtuen. Pintapuolisesti siis kaikki hyvin. Äidin ja isän ei kuitenkaan olisi koskaan pitänyt olla yhdessä. Meillä tapeltiin ihan hirveästi. Muistan itkeneeni hysteerisesti ja muistan, kun äiti yritti lohduttaa minua. Isä joi. Kotona. Isä oli hauska mies, kaikille muille. Isä haukkui ja mollasi aina äitiä. Kaikki, mistä äiti tykkäsi tai mitä hän harrasti, oli täysin väärää. Äiti ei ollut urheilullinen eikä laiha. Siitä isä jaksoi aina huomautella. En muista koskaan saaneeni mitään tukea isältäni, paitsi rahaa. Sitä taisi äitikin saada aina ryyppäämiseen ja haukkumisen jälkeen.
Aikuisena yritin aina hakea hyväksyntää isältäni. Isä arvosti liikuntaan harrastavia ihmisiä. Kehuin aina kotona käydessäni, kuinka paljon urheilin. Vääriä lajeja kuitenkin. Isä myös aina huomautti, jos olin hänen mielestään lihonut. Olen aina ollut hoikka. Olen sairastanut sittemmin syömishäiriötä. Sopii miettiä miksi. Aina kun kävin kotona, kävin äitiä moikkaamassa. Isä oli yhdeksän kertaa kymmenestä joko sammuneena tai kännissä. Jos hän sattui heräämään, tappeluhan siitä tuli, aina.
En muista, että isä olisi minulle inhottava ollut lapsena. Mutta kun tulin vanhemmaksi, se muuttui. Ja tämä on asia, jota en ymmärrä. En tajua, missä kohtaa minä en enää ollut lapsi isälleni. Kukaan ei ole koskaan niin alentavasti ja halveksuvasti katsonut minua, kuin isäni. En saa sitä katsetta pois verkkokalvoiltani. Olen käynyt myös terapiassa tätä läpi.
Äitini kuolemasta on kohta 2 vuotta. Isääni en ole enää ollut yhteydessä. Jouduin tekemään valinnan, vaihtoehtona oli joko olla tekemisissä isäni kanssa tai säilyttää oma mielenterveys. Valitsin jälkimmäisen. Olen aina tiennyt, että isä on ilkeä ihminen, mutta äidin kuoleman jälkeen tajusin, kuinka kamalan hirveä ja ilkeä hän oikeasti on. Luulen, että äiti yritti säästää minua ja siskoani koko totuudelta. Hirvittää ajatella, mitä kaikkea äitini joutui kokemaan. Miksi hän ei ikinä eronnut, vaikka siitä niin useasti puhui.
En kutsu isääni enää isäksi. Jos puhun hänestä, käytän hänen etunimeään. Hän ei ole ansainnut itseään kutsuttavan isäksi.
Kiitos kun sain kirjoittaa sinulle."
