”Ensinnäkin tähän alkuun – olen niiiiin paljon lukenut draamatekstejä kuinka uusperheily ei toimi vuosienkaan jälkeen, kuinka on ollut virhe muuttaa saman katon alle. Todella harvoin keskustelupalstoilla on lukenut ”Hei, meillä on mennyt kaikki paremmin kuin hyvin ja elämme onnenkuplassa”. Tuntuu välillä ettei sellaista saisi olla uusperhe elämä.
Mutta meidän perhe nyt rikkoo tätä negatiivisuuden kuplaa onnella.
Olemme olleet uusperheessä saman katon alla hiukan yli 3vuotta. Kaksi kumppanillani on kaksi teini ikäistä lasta ja minulla alle 10 vuotias. Ja minun, nykyisin meidän, koira.
Kumppanin kanssa rakkaus lähti voimalla roihuten ja etenimme yhteen muuttoon hyvinkin nopeasti, ensimmäisten kunnollisten treffien jälkeen 2kuukauden päästä kannoin lapseni ja minun tavarat kumppanin ja hänen tykö.
Muutaman kuukauden haimme tasapainoa lasten osalta, ja yllättäen olimme kaikki yhtä perhettä. Kumppanin lapset sekä omani ovat tuosta hetkestä asti olleet puhekielessä ”meidän lapset”, emme ole koskaan eritelleet ”sinun lapsi, minun”. Kaiken takana on avoimuus. Puhuminen, kuunteleminen. Lapset asuvat viikko-viikko systeemillä luonamme. Olemme molemmat lähivanhempia papereissa. Exien kanssa lasten asiat hoidetaan, jutellaan kun tavataan ja tarvittaessa sukujuhlissa ruokaillaan samassa pöydässäkin sovussa. Kumppanini puhuu exäni kanssa silloin tällöin työjutuista ja minä taas kumppanin exän kanssa lapsista ja arkisista asioista.
Olemme opettaneet lapsille, että tässä taloudessa ollaan avoimia. Aivan kaikesta saa puhua, kysyä. Jos kiukuttaa antaa kiukuttaa, kaikki tunteet otetaan vastaan, tunteet käydään läpi ja opetellaa niiden käsittelyä.
Kumppanin kanssa meidän isoin riita koskaan on ollut se kumman auto on parempi. Erimielisyyksiä tietenkin on ollut, muttei riitoja.
Lasten kanssa on otettu asioista yhteen, nuorimman ollessa uhmassa, ja teinien saavuttaessa murrosiän huippuja. Edelleen painotan – puhuminen – sen avulla ollaan kaikesta selvitty. Tietty ensin laskemalla kymmeneen tai vaikka sataan..
Pyrimme edes viikonloppuisin syömään aamupalan yhdessä pitkän kaavan mukaan. Se on ollut koko perheemme selvästi odotetuin hetki sillä teinitkin heräävät tuolloin ajoissa ja käyvät ruokapöytää kattamaan valmiiksi.
Ei, minua ei ole kutsuttu äitipuoleksi, eikä sitä tarvitsekkaan sanoa. Olen turvallinen aikuinen joka hoitaa, huolehtii sekä jakaa vastuuta meidän kotona. Ihaninta on, että kumppanin lapset saattavat ihan yllättäen tulla antamaan halauksen ilosta tai surusta. Ystävyyttä, turvallisuutta.
Heillä on äiti, minun lapsellani oma isä. Olemme kumppanin kanssa turvaihmisit toistemme lapsille.
Lapset kutsuvat toisiaan ”veljiksi ja siskoiksi” vaikkeivat sitä virallisesti ole. Saavat kutsuakkin, etenkin kun se tulee heiltä itseltään.
Elämme onnen kuplassa edelleen.Luulin sitä ensimmäisen puolen vuoden aikana alkuhuumaksi, mutta taitaa olla lopun elämän huuma. Meidän perheytyminen onnistui.”
