”Siinä hän istui samanlailla tuolissaan joka ikinen päivä muutenkin. ”
Niin sanoi pitkään naimisissa ollut nainen, jonka mies ehti olla nojatuolissaan melkein vuorokauden kuolleena ennen kuin nainen huomasi asian.
Sanomalehden pikku-uutinen muutaman vuoden takaa.
Ranskalaisen kirjailijan Emmanuel Carreren kirjassa ”Viikset” aviomies ajaa salaa viiksensä pois ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen, haluten testata miten hänen vaimonsa asiaan reagoi.
Vaimo ei huomaa mitään muutosta. Ei vaikka mies kysyy vaimoltaan suoraan, huomaako hän hänessä mitään uutta? Seuraa eksistentiaalinen kriisi, joka kulminoituu filosofiseen pohdintaan, huomaako meitä täällä kukaan? Olemmeko me ilmaa toisillemme ja merkityksellisiä vain itsellemme?
Eihän nämä esimerkit ole kaukaa haettuja meidän parisuhteissamme. Olen kuullut monen sanoneen, ettei hänen puolisonsa ole huomannut uutta kampausta tai uusia silmälaseja.
Niin voi käydä meille kaikille, että aina ei tule huomanneeksi. Se on inhimillistä. Se mikä ei ole inhimillistä, on välinpitämättömyys rakastettuaan kohtaan. Se, että ei koskaan huomaa tai tule huomioiduksi.
”Ei se tunnu pahalta käydä yksin sänkyynsä nukkumaan, mutta käydä yksin sänkyyn nukkumaan jonkun toisen viereen tuntuu pahemmalta kuin mikään.”
Kirjoittaa nainen viestissään ja kertoo vielä karun tarinan siitä, että viimeksi hän kokee tulleensa huomatuksi jättäessään kuumeen vuoksi ruuan tekemättä perheelleen. Silloin hänen aviomiehensä oli huomioinut hänet arvostelemalla häntä siitä. Sitä, että mies painautuisi häneen illalla kiinni tai sanoisi kauniita sanoja, ei ole tapahtunut vuosiin.
Kenenkään ei tarvitse sellaista sietää. Tunnetta, että on kuin ilmaa parisuhteessa. Tai jos ei ilmaa, niin jossakin ahtaassa roolissa. Puolisonsa läsnäolon huomaa vain silloin, kun hän ei ole toiminut oikein. Hän on olemassa vain rasvanjälkenä ovenpielessä tai unohdettuna sukkana olohuoneen lattialla. Ei koskaan ihmisenä, jolle haluaisi sanoa sen moitteen sijaan jotain kaunista. Kauniina ihmisenä, jonka omilla sanoillaan ja teoillaan tekee vielä kauniimmaksi.
”Sinä olet siinä, koska olen tottunut sinun olevan siinä. En voi sanoa rakastavani sinua enää. Sinun tilallasi voisi olla ihan joku toinenkin, joka herää aamuisin viereltäni ja rakastelee kerran kaksi viikossa. Voisiko se riittää tälle parisuhteelle, kaikkihan on kuitenkin hyvin?”
Niihin sanoihin on päättynyt yksi nimeämätön parisuhde. Mies halusi enemmän. Ei hyväksynyt hänelle esitettyä tarjousta. Halusi tulla huomatuksi ja rakastetuksi.
Halusi tuntea, että joku painautuisi hänen ihollensa hetki ennen nukahtamista ja että sillä kosketuksella olisi merkitys.