”Tästä sanasta saisi kokonaisen kirjan minun kohdallani. Mutta koitan pitää tämän tarinan niin lyhyenä, kun vain mahdollista.
 
Alkuun anoppini oli sosiaalinen, mukava ja huomioonottava. Avuliaskin, omalla tavallaan. Hän asui pienessä kaksiossa ja oli omien sanojensa mukaan masentunut. Kuulemma minä ja minun lapset toimme hänelle takaisin elämän tarkoituksen. (Minulla siis ed. suhteesta 3 lasta). Kuitenkin sanat ei ihan tekojen kanssa kulkeneetkaan käsi kädessä.
 
Kun hänen poikansa ja minä saimme ensimmäisen yhteisen lapsen, hän oli aivan myyty. ”Te teitte minulle tytön, mitä en koskaan saanut”, ”Aion olla maailman parhain mummi.” Noh..
 
(Tähän alkuun pakko mainita, että hänellä oli aina lista, mitä hänelle piti ostaa, jos hän tuli meille lapsia vahtimaan. Välillä näiden päälle myös 20€ rahaa, että sai tilattua pizzaa. En osannut tätä ihmetellä silloin.. ystäväni vain alkoi ihmettelemään minulle tätä kerran, kun ohimennen mainitsin.) Hän oli meillä satunnaisesti lapsia kaitsemassa, kun kävimme mieheni kanssa mm. Elokuvissa ja/tai syömässä. Kaikki meni niinkuin pitikin.. tai niin luulimme.
Ihmettelin, kun kolmas lapseni oli kovasti itkuinen anopin kaitsemisien jälkeen. Lopulta kävi ilmi, että anoppini oli eriarvoistanut 5-vuotiasta tytärtäni muiden rinnalla ja nähden. Mm. Muita kehunut ja palkinnut hyvästä käytöksestä, mutta 5-vuotiasta tytärtäni hän oli vain tylyttänyt ja pikkuasioistakin laittanut mm. saunalle ”jäähylle”. Koitin asiasta puhua asiallisesti ja rakentavasti anopin kanssa, mutta hän vain hyökkäsi puolustukseksi. Hän kertoi, miten oli ystävilleen ja sukulaisilleen kertonut, miten tyttäressäni on oltava jotain vikaa ja että olen huono äiti, kun en vie lastani tutkittavaksi ja avunpiiriin. Kuulemma tyttöni valehtelee systemaattisesti, manipuloi ihmisiä ja on ilkeä. En tunnistanut tytärtäni alkuunkaan näistä sanoista. Kysyin jopa neuvolan mielipidettä, sekä tuttavani, joka on mielenterveyspuolen sairaanhoitaja. ”Puhutaanko me samasta tytöstä”, ”Kuka tällaista siis väittää” oli heidän ensimmäiset sanansa, kun kerroin anopin mielipiteen ko. tyttärestäni.
 
Anopille tein selväksi, että kyseinen käytös lastani kohtaan ei ole hyväksyttävää ja että olen loukkaantunut.
Enää emme pyytäneet anoppia lapsenvahdiksi.
 
Siitähän se anopin ”riemu” sitten vasta repesikin. Hän alkoi toden teolla keksimään minusta todella inhottavia tarinoita pitkin sukuaan ja kylää. Mm. ”Ei anna minun nähdä lapsenlastani, kun haluaa kostaa minulle, enkä tiedä mitä” (En kosta. Luotan karman lakiin. Ja hönet kutsuttiin meille monesti moikkaamaan lapsia ja mm. Lasten synttäreille.. ei tullut.) ja ”Siellä se tossuttaa poikaani minkä kerkiää, ressu ei uskalla edes vastaan laittaa”. (En voi sietää tossun alle meneviä miehiä, tai miehiä, keillä ei koskaan ole omaa mielipidettä asioihin. Ja tämän anoppikin vallan hyvin tiesi näitä puhuessaan). Olen tehnyt paljon anoppini eteen. Mm. Siivonnut hänen kotiaan, käynyt hänelle milloin kaupassa, apteekissa ja postissa. Olen lainannut rahaa aina, kun hän on pyytänyt ja kuunnellut hänen vuodatustaan mieheni isästä (tosin ne tarinat paljastuivat valheiksi loppujen lopuksi.) En tiedä mitä kaikkea muuta kamalaa hän on minusta puhunut, mutta hänen oma sukunsa hyökkäsi sanallisesti (ja viestein) kimppuuni. Toinen hänen pojistaan (jonka kanssa olin aina ennen tullut oikein hyvin toimeen) haukkui minut viestein pataluhaksi ja esti, ennen kuin ehdin edes koko viestin lukemaan. Hänen eräs nuorempi (~25v) sukulaisnainen kertoi myös minusta hyvin selvän mielipiteensä: ”hyi, kamala lehmä-äiti! Toivottavasti kuolee synnytykseen!” (Tässä vaiheessa siis odotin toista yhteistä lastamme mieheni kanssa). Milloin joku haukkui narsistiksi, milloin juopoksi, milloin huoraksi. En regoinut. Mutta joka ikinen sana satutti. Satuttaa yhä. Joka ikinen ilta mietin, että mitä niin helvetin pahaa olen koskaan heille kenellekään tehnyt, että asiat kääntyivät näin. Eniten satuttaa tyttäreni mustamaalaus ja eriarvoistaminen. Ja tämän tyyliset viestit: ”vielä sulta lapset lähtee, kyllä minä keinot keksin”, ”kun susta aika jättää, niin tulen kusemaan sun haudalles”, ”sä et ole edes eläimen arvoinen”, ”et sä oo kuule ihmisen tasolla, yks hyttynen vain”, ”tapa itsesi, että lapsesi saisivat elämän”, ”en ymmärrä miten miehes pystyy painaan sua oksentamatta” ym. (+muutama perätön lastensuojeluilmoitus, joiden tekstit oli kamalia).
 
Sanat voi satuttaa paljon.. sieluun asti. Rakastan lapsiani sydänjuuriani myöden. Tekisin kaikkeni ja enemmänkin heidän eteensä. Ja ei, en ole alkoholisti. Punaviiniä pääsen maistelemaan muutaman kerran vuodessa. Enempää en tahdo, enkä tarvitse. Ja toki tiedän, että en ole mikään kedon kaunein kukkanen, mutta en se kukkiva perunakaan silti. Mutta huonon itsetunnon omaavana nuo sanat satutti.
 
Anoppiin katkaisin välini lopullisesti (estot joka paikassa) ja halusin muuttaa samalta paikkakunnalta pois, kun en halunnut vahingossakaan törmätä näihin henkilöihin.
 
Reilu vuoden olemme asuneet eri paikkakunnalla. Miehelleni olen alusta asti painottanut, että tämä henkilö jokatapauksessa on hänen äitinsä, että ottaisi häneen yhteyttä ja pitäisi edes jonkinlaiset välit. Mieheni ei ole ollut oikein suostuvainen ja hän on minulle avannutkin pikkuhiljaa, miten äitinsä on koko mieheni elämän ajan manipuloinut ihmisiä ja kuinka anoppini rakastaa draamaa ja sitä, kun häntä säälitään. Make sense, sain todellakin osani.
 
Mieheni kuitenkin yritti ottaa äitiinsä yhteyttä. Kysyi kuulumisia ja vastauksena tuli kysymysryöppy, koska näkee ja missä näkee lapsia (tähän kohtaan on hyvä mainita, että meidän yhteinen ensimmäinen lapsi, on ollu reilun vuoden ikäinen, kun anoppi on viimeksi tyttöä nähnyt. Ei tyttömme edes muista häntä ja anoppi ei tätä tajua. Anoppi ei tullut kutsusta huolimatta edes tytön 2-v synttäreille. Toista lastamme ei anoppi ole koskaan edes nähnyt). Kauheat uhriutumiset, vaatimukset ja uhkaukset ja deadlinet näkemiselle ja rajaukset sille, keitä haluaa nähdä meistä.
 
(Mieheni on sanonut äidilleen näistä kaikista asioista erittäin napakasti, mutta anoppi on kuitannut tämän hänelle sillä, että mieheni on tossun alla. Siksi hänkin on pistänyt välit poikki nyt kanssa kokonaan äitiinsä.)
 
Oikeasti, jos sinulla on mukava anoppi, tai edes siedettävä, niin ole iloinen. Tai jos et ole, niin tiedä, että itse olen sinulle anopistasi kateellinen.”

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *