Julkaisen monenlaisia parisuhdetekstejä. Joissakin teksteissä sivutaan myös parisuhteen yleistä lieveilmiötä eli pettämistä. Minulla on tapana tuoda parisuhteessa tapahtuneita asioita todeten esille. En liitä niihin mitään arvolatausta. Toisinaan annan kirjoittajille itselle äänen ja toisinaan toimin äänenä itse.
Pettäminen on aiheena mielenkiintoinen. Se kiinnostaa minua perisuhdeilmiönä sen yleisyyden sekä siihen liitetyn järjettömän arvolatauksen vuoksi. Edes rajua fyysista lähisuhdeväkivaltaa koskevat tekstini eivät saa niin paljon hässäkkää aikaan kuin tekstit, joissa esiintyy pettämistä. Varsinkin, kun kirjoitan tekstejä ilman tuomitsemista ja alleviivausta siitä, että pettäminen on pahinta, mitä toiselle ihmiselle voi tehdä. Ja nyt puhutaan pettämisestä niin, että on harrastanut suhteen ulkopulosta seksiä tai siihen rinnastettavaa toimintaa. Joillekin se voi olla liian pitkä vilkaisu toiseen ihmiseen. Hassua on, että hyvin moni ei rinnasta pettämiseksi esimerkiksi vuosia tapahtuvaa silkkaa välinpitämättömyyttä ja koskemattomuutta puolisoaan kohtaan. Pettämistä on vain ja ainostaan suhteen ulkopuolinen seksi.
Ei ole kerran tai kaksi, kun minulta on kysytty, että hyväksynkö pettämisen, koska en sitä selväsanaisesti tuomitse.
Minua ei kiinnosta toisten ihmisten seksielämä, pettämiset tai pettämättömyydet. En osaa ajatella sitä, että minun pitäisi jotenkin hyväksyä tai olla hyväksymättä. Minua kiinnostaa se miten itse käyttäydyn. Pettämisen pohtiminen on maailman turhinta hommaa ja on ihmisiä, jotka käyttävät aivan liikaa negatiivista energiaa jopa sen pelkäämisen. Se aiheuttaa ahdistusta, mustasukkaisuutta yms.
Termi on peräisin vuosikymmenten takaisesta avioliiton vaateesta, jota toki harva silloinkin noudatti, ja on vahvasti sidoksissa raamatun ”älä tee huorin” syntikäsitykseen, joka aiheuttaa aivan turhaa syyllisyyttä joissakin sellaisissa ihmisissä, jota eivät ole edes pettäneet, mutta jotka tuomitsevat itsensä jo siitä, että heidän mielessä käy välillä ajatuksia, jotka liittyvät johonkin toiseen ihmiseen kuin omaan puolisoon. Asia, joka on aivan normaali ja hyväksyttävä.
Tästä häpeästä ja syyllisyydestä tulisi päästä eroon, sillä se tuhoaa ihmistä sisältäpäin ja se tuhoaa monia parisuhteita liiallisena mustasukkaisuutena ja omistamisena. Miksi pelätä jotain sellaista, joka ei ole omissa käsissä? Ihminen tekee omaa elämäänsä koskevat ratkaisunsa itse. Olen ajatellut tämän niin, että jos parisuhteessa alkaisin pelkäämään puolisoni pettämistä, niin mitä minä sillä voittaisin? Ahdistuksen itsessäni ja tunteen puolisossani, että hän ei koe olevansa luottamuksen arvoinen. Jos minua petetään, niin minä en sille voi mitään. Asia ei ole ollut minun päätettävissä, joten kyllä, minun pitää vain hyväksyä asia.
Se, mikä on minun päätettävissä on, että miten itse käyttäytydyn. Sen jälkeen olen vastuussa teoistani ja kannan niistä tulevat seuraamukset. Tämä on siiten taas kahden ihmisen välinen asia. Sen, joka muodostaa parisuhteen. Siksi minusta tuntuisi ajatuksena jo äärimmäisen makaaberilta, että minun kuluisi jotenkin tuomita ja olla hyväksymättä joidenkin ihmisten, jotka minulle tarinansa kirjoittavat, pettämisiä. Mikä minä olen hyväksymään tai olemaan hyväksymättä? Eihän kyse ole minun parisuhteestani tai minun teoistani.
Miksi ihmeessä minun kuulusi ottaa kantaa niinkin henkilökohtaiseen asiaan kuin toisten ihmisten parisuhteisiin? Minä en aidosti ymmärrä tätä vaadetta. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että eiköhän meillä kaikilla ole omissa suhteissamme niin paljon ajattelemisen aihetta, että meidän ei ole syytä käyttää energiaa toisten suhteiden puntaroimiseen. Puhumattakaan, että pitäisi lähteä tuomitsemaan ihmisten tekoja. Millä ihmeen mandaatilla minä sen tekisin?
Mikä minua eniten pettämisilmiössä kiinnostaa on sen mekanismi ja ihmisten käyttäytyminen psykologisessa ja sosiologisessa mielessä. Miksi ihminen pettää on minulle se kiinnostavin kysymys, ei se, että kuka panee kenenkin kanssa. Jälkimmäinen kuuluu tasan heille, jotka ovat siinä osallisena. Pettäminen on sen verran yleistä, että ilmiönä se on äärimmäisen mielenkiintoinen.
Teorioita voi heitellä amatööripohjaltakin. Pettämistähän ei tapahdu vain tilanteissa, joissa oma suhde on jotenkin laimea. Pettämistä tapahtuu myös ihmisten keskuudessa, jotka ovat ihan onnellisessa parisuhteessa ja joilla on parisuhteessakin tyydyttävä seksielämä. Tästä voi kuunnella lisää esimerkiksi Yle Areenassa olevasta parisuhdesarjasta Vallattomia suhteita, joissa äärimmäisen mielenkiintoisella ja raikkaalla tavalla tuodaan esille teemoja, joista ennen on oltu täysin hiljaa.
Minä en tieteen tavoin tiedä, että onko ihminen luontaisesti yksiavoinen. Villi arvioni on, että ei ole. Kuten aiemmin kirjoitin, niin esimerkiksi avioliitto on lähtökohtaisesti ollut sopimus, joka on kehitelty yhteiskunnallisia tarkoitusperiä ajatellen. Parisuhteet ovat muutenkin kahden ihmisen välisiä sopimuksia, jossa kaksi ihmistä ovat luvanneet olla toisilleen uskollisia. Näinhän ei läheskään joka kerta tule tapahtumaan ja lupaus rikotaan alta aikayksikön. Toki lupauksissa luvataan myös rakastaa ja sitäkään lupausta ei usein pidetä ja lupaus rikotaan täydellisellä välinpitämättömyydellä ja itsestäänselvänä pitämisellä.
Kuinka moni meistä on kykeneväinen täydelliseen uskollisuuteen? Tämä on mielenkiintoinen kysymys. Heitän villinä arvoina ja tilastoihin nojautuen, että melko harva. Varmasti on ihmisiä, jotka siihen kykenevät ja hyvä niin. Sitten on ihmisiä, jotka eivät siihen todellakaan kykene ja he itse tiedostavat sen ja eivät edes hakeudu suljettuihin suhteisiin. Pahoin pelkään, että suurin ryhmä kaikista ovat sitten kaikki muut, jotka uskottelevat jopa itselleen, että pystyvät olemaan täydellisesti uskollisia. Tätä uskomusta on pönkitetty vaateella perinteisestä parisuhteesta ja sillä, että parisuhteen kuuluu olla jonkunlainen. Tiedätte, mitä tästä sitten seuraa. Siitä seuraa tilastot, jotka huutavat, että lähes puolet parisuhteissa olevista on joskus pettänyt puolisoaan.
Ongelma pettämiskulttuurissa on siis myös itselleen valhetelussa. Pettämisessä valehdellaan puolison lisäksi myös itselle, koska ei uskalleta myöntää sitä päivänselvää tosiseikkaa, että minä en pysty olemaan uskollinen yhdelle ihmiselle. Ja tässä tilanteessa selkäytimessä oleva syyllisyyden ja häpeän tunteet alkavat tuhota ihmistä sisältäpäin.
Siksi on äärimmäisen tärkeää, että asioista puhutaan. On äärimmäisen tärkeää, että ihmiset, jotka tietävät sen, että eivät pysty uskollisuuteen yhtä ihmistä kohtaan avaavat tarinoidensa kautta sitä maailmaa, jonne syyllisyyttä tuntevatkin voisivat uskaltaa lähteä. Tämän jälkeen loppuisi itselleen valehtelu ja puolison loukkaaminen. Se loppuisi, koska ihminen uskaltaisi elää omannäköistä elämää eikä seuraisi muiden valmiiksi tallottuja polkuja. Valitettavaa on, että aivan liian moni ihminen, joka elää elämää, johon ei kuulu uskollisuus vain yhtä ihmistä kohtaan, ei uskalla avata suutaan, koska konservatiivinen ympäristö tulee ja tuomitsee. Tämä johtaa siihen, että pettämistilastot eivät aivan lähitulevaisuudessa ole pienenemässä, koska ihminen valitsee tehdä kaiken salaa, koska ei ilmapiirin vuoksi uskalla tehdä sitä avoimesti ja minä en halua siinä tilanteessa olla ensimmäinen ihminen tuomitsemassa ja kivittämässä, sillä kuinka moni teistä tuomitsevista uskaltaa koko ajan olla maailmalle raivorehellinen, varsinkin asioissa, jotka sotivat perinteisiä malleja vastaan? Sitähän minäkin, sivusta on aina helppo huudella.
Tässä bloggarin vastaus kysymykseen, että hyväksynkö pettämisen. Toivon, että oli tarpeeksi valaiseva vastaus.