”Nyt osui sen verran hyvin lapaan tuo aihe, että pakko kertoa oma tarina uusioperheestä näin miesnäkövinkkelistä.
Moni pelottelee aina uusioperheistä, niinkuin minuakin peloteltiin kun aloitettiin uusioperheily. Itselläni ei ole omia lapsia, joten hyppäsin suoraan tuntemattomaan.
Nykyinen rouvakin muisti heti ensitapaamisella mainita, että hänellä on sitten kaksi lasta, 10 ja 13-vuotiaat, ikäänkuin takaporttina siihen, että juokse vielä kun voit. No, eihän se minua haitannut, lapsidiggarina olin vain iloinen tällaisesta optiosta, toki hieman kauhutarinoidenkin kyllästämä. Päätin silti uskaltaa.
Homma lähti alusta saakka mainiosti liikkeelle ja lapset ottivat kyllä ”omakseen” hyvin nopeasti. Tottakai siinä oli näin lapsettomana alkuun opettelemista ihan arjen pyörittämisen ja rutiinien suhteen, mutta lapset antoivat kyllä täyden mahdollisuuden ja tuen siihen.
Hienoin hetki oli mielestäni se, kun otimme yhteenmuuttamisen esille n. vuoden seurustelun jälkeen. Lapsilta toki kysyttiin ensin mielipidettä, joihin vastaus tuli välittömästi, että tietenkin se sopii ja miksette ole jo muuttaneet-tyylisesti. Nuorimmainen, silloin 11-vuotias ilmaisi myös riemunsa, kun sai iltoihin seuraa äitinsä iltavuoropäivinä ja muutenkin hieman hupaisan ja heittäytyvän mieshahmon elämäänsä, oman isänsä ollessa melko vähän lasten elämässä mukana, niiden pakollisten viikonloppujen ajan.
Nyt lapset ovat 21 ja 24, joiden kanssa on edelleen mainiot välit. Olen saanut olla heidän elämässään tosi tiiviisti mukana ja olen varmasti saanut kokea samat asiat ja paljon enemmänkin, kuin moni biologinen vanhempi, saati etävanhempi.
Tässä kohtaa voinen siis sanoa, että itselleni uusioperhe oli rikkaus, jolla sain myös oman perheen ilman biologista sidettä, joka tässä kohtaa tuntuu melko merkityksettömältä.”
