”Olen 37 vuotias mies. Olen sinkku ja kovin yksinäinen. Minulla oli hyvä parisuhde joka kesti vajaa neljä vuotta. Meillä oli asiat hyvin. Vietimme aikaa yhdessä ja tehtiin kaikenlaista kivaa.
Arkielämä sujui hyvin jokalailla. Kumpikaan meistä ei käyttänyt alkoholia. Molemmilla hyvät työpaikat. Myös seksiä oli paljon ja se oli hyvää sellaista. Olin jokalailla onnellinen että olin löytänyt täydellisen kumppanin jota rakastin sydämeni pohjasta ja johon luotin ihan aina. Olin hänen tukenaan joka tilanteessa.
Sitten sairastuin. Sairastuin pysyvään lopunelämää kestävään sairauteen joka vaatii kolmesti viikossa sairaalahoitoa muutamia tunteja. En enää kyennyt töihin ja heikko fyysinen kuntoni muutenkin rajoitti joitain tekemisiäni. Avopuoliso jota niin kovasti rakastin pakkasi kamat ja muutti pois. Jäin yksin silloin kun olisi kaikkein eniten tarvinnut toisen tukea ja olkapäätä.
Jos asia olisi ollut toisinpäin olisin ollut vaan entistä enemmän avopuolisoni tukena ja turvana. Mun sielu ja sydän revittiin tuhansiksi paloiksi. Tästä kaikesta on kulunut nyt noin vuosi ja en ole entiseni. Miten pystyn ikinä enää luottaa yhteenkään naiseen? Voi olla hyvin vaikeaa.
Onneksi minulla on pari läheistä ystävää jotka ovat olleet suurena tukena vaikeassa elämäntilanteessa. Lisäksi minulla on harrastus joka vie kaikki pahat ajatukset ja pahan olon aina hetkeksi pois.”
Olen pahoillani, se on varmasti todella sydäntä raastavaa, olisi minullekin.
Mutta sellaisen näkökulman tuon, olisitko halunnut, että hän jää velvollisuun vuoksi? Päätös on varmasti ollut vaikeaa myös hänelle. Sen sijaan, että edelleen ryvet itsesäälissä, olisi parempi yrittää ajatella asioita myös hänen kantiltaan. Elämä missä sairauden kanssa eliitte, ei ollut se elämä minkä hän tilasi, ei tietenkään sinullekkaan. Olisitko todella halunnut sitoa hänet itsesi hoivaajaksi. Hän olisi saanut haudata oman elämänsä ja haaveensa. Sekö olisi suurta rakkautta häntä kohtaan. Hän on ihminen omine tarpeineen, jotka eivät enää täyttyneet. Ihminen on vapaa lähtemään, ja suurinta rakkautta itseäsi ja häntä kohtaan on laskes irti. Minusta hän oli rohkea, uskalsi lähteä tavoittelemaan omaa elämäänsä, vaikka varmasti tiesi, että hänestä leivotaan ilkiö ja julma ihminen. Haluatko sinä oikeasti tehdä rakastamastasi ihmisestä sellaisen?
Hae itsellesi ammatti apua, jotta pääset jatkamaan omaa elämääsi ilman suurta painolastia.
No niin…
Olen sairastunut myös lopunelämän ajaksi sekä myös eronnut mies…
Kyllä minäkin ramppaan enemmän ja vähemmän sairaalassa ja mietin tulevaa että, mitä sitten?
Yksin en tästä suosta olisi päässyt ylös tarvin (edelleen) siihen ammatti-apua niin omaan mielenterveyteen sekä muihin kehon ongelmiin.
Kyllä lapset jäi äidillee asumaan yms liitto oli reilun 2 vuosikymmenen mittainen jne. Kummatkin pääsi lopulta erosta ylitse suoraselkäisesti eikä tarvinnut hävetä mitään.
Olen x:n kanssa nykyään jo ok väleissä ja kummallakin meistä on oma elämä.
Hämmästyttävää asiassa on se että, jopa minulla on uusi ihmissuhde ollut jo reilun vuoden ajan.
Mitä sairauteen tulee niin se menee omalla painollaan ja olen seurannassa asian suhteen.
Entä ne työt? No eipä ole vielä mutta nyt tehdään töitä sen eteen että jotakin pystyisin ehkä vielä tekemään.
Minulla on erikoisairaanhoidon puolelta lääkäri että, sosiaalityöntekijä nyt pistämässä kortensa kekoon kunnolla ja selvitetään mitä vaihtoehtoja voisi kyseeseen tulla töiden tms suhteen.
Nykyinen kumppanini on asioista hyvillään että, yritän tehdä asioiden eteen niin paljon kuin pystyn ja jaksan.
Hänelle merkkaa se kuka olen persoonana jne ei niinkään se mitä omistan tai se mistä rahani tulee.
Ymmärtää sen jos en aina jaksa tai pysty/huvita punnertaa asioiden eteen koska on tietoinen siitä että, periksi en ole antamassa tulevaisuuteni suhteen millään osa-alueella.
Rohkaisen kaikkia teitä pettyneitä etsimään sitä onnea aktiivisesti joka elämän osa-alueelle koska se kannattaa. Tiedän kyllä että, helppoa ei ole mikään mutta on se kaiken sen hyvän arvoista.
Voisin toki masentua kotiini ja jäädä juomaan kaljaa sekä kiroamaan paskaksi mennyttä elämääni ja marttyroimaan siitä kuinka elämä on perseestä. Kyllä sitä listaa piisaisi ja ihan selkeitä näyttöjä siitä miten kaikki on paskaa.
Kyseenalaistin urakalla mm väittmän että, kyllä elämä kantaa ja kaikki muutkim latteudet. Kyllä kaikki aluksi tuntui siltä että onko elämääni edes syytä jatkaa?
Kun itsensä on saanut sillai kuntoon on kerinnyt miettimään nykyistä suhdetta ja sen kiemiroita ei se seurustelu näemmä ole sen ”helpompaa” näin 50+ ikäisenä mutta elämän tuoma kokemus niin vähän auttaa ajattelemaan.
Teemoina vapaus josta täälläkin on kirjoitettu useita kertoja on tullut osaksi elämää.
Se että asioista kirjoitetaan ja jopa joku saattaa jopa sisäistää mitä sillä tarkoitetaan niin on matkaa elää se todeksi!!
Siihenkin olen panostanut ja se on tuottanut tulosta hyvällä tapaa. Me menemme me tulemme ja olemme yhdessä. Meillä on rajat ja vapaus rikkoa rajoja me kunnioitamme toisiamme ja olemme avoimia.
Me puhumme ja tunnemme kumpikin omalla tavallamme.
Olemme oppineet tuntemaan toisitamme paljon. Voisin jopa väittää että, olen tältä reilun vuoden mittaiselta ihmissuhteelta olen saanut enemmän kuin niistä yli 20 vuodesta mitä edellinen liitto oli.
Nyt ihan pienesti aisiaa nykyiestä rakkaussuhteesta.
Minulla on se tunne kun reilu 20 vuotiaana olin ihastunut naiseen. Sen näki aina niin valloittavana ja ihanana ihmisenä ainakin ekat 6kk 😂.
Nyt 50+ ikäisenä sen näen samalla tyylillä ja joutuu vähän kuin nipistää itseään että, voiko tämä olla totta. Lähinnä ihmetystä on tuonut se että, tunne ei ole haalistunut saati väljähtänyt tällä reilun vuoden mittaisella matkalla vaan se on yhtä raikas ja hapokas kuin ensitapaamisella. Toki on uusia vivahteita tullut matkaan mutta ei huonoon suuntaan.
Yhteenvetona kaikille haluan sanoa että uskaltakaa elää ja tehdä hyviä ja rohkeita valintoja 🙂
.