Ex-mieheni oli hyvin mustasukkainen.
Suhteen alussa lähes kaikki miehet kuulemma yrittivät iskeä minua ja minä en tätä sinisilmäisenä ymmärtänyt. En saanut lähteä edes opiskelukavereiden kanssa iltaa viettämään ja muutenkin oma sosiaalinen verkosto oli joko hänen sukulaisiaan tai ihmisiä, joihin hän oli tutustunut ensin.
Tein elämäni virheen kertoessani rehellisesti ihastumisestani erääseen ihmiseen – halusin olla läpinäkyvä, mutta se johtikin epäluuloisuuteen, väkivaltaan ja lopulta jatkuvaan vahtimiseen, jopa käydessäni yöllä vessassa. Tapaamiani ihmisiä vahdittiin, samoin niitä, joiden kanssa viestittelin – ja jopa katkaistiin suhteita heihin, jos yhteydenpitomme ei hänelle sopinut. Loppuajasta kuulin päivittäin olevani valehtelija, jota ei tarvitse uskoa – ja tätä hoettiin jopa lasten kuullen.
Jos sanoin jotain ”väärin”, kimppuuni saatettiin käydä – jos jätin sanomatta, lopputulos oli sama. Viestejä yritettiin lukea olan yli ja kun se ei onnistunut, sain taas syytöksiä valehtelemisesta ja pettämisestä. Väkivalta johti lopulta yritykseen kuristaa, jolloin tajusin, että olen suhteessa todellisessa hengenvaarassa.
Nostin suhteesta kytkintä erään ihanan ihmisen tukemana. Sen jälkeen olin itsekäs ihminen, joka hylkäsi perheensä eikä ajatellut muuta kuin itseään. Todellisuudessa lähteminen oli elämäni ensimmäinen päätös, jossa ajattelin itseäni muiden sijaan ja siihen vaadittiin raju psyykkinen uupuminen ja ahdistuminen parisuhteessa.
Lapset jäivät isälleen asumaan. Ex ei ainutta hyvää sanaa ole minusta heille – tai kellekään muullekaan – lähtöni jälkeen puhunut. Jopa viranomaistapaamisessa sain kuulla ”itsekkyydestä ja lapsien hylkäämisestä”. Itse pyrin siihen, etten häntä lasten kuullen mollaa tai puhu pahaa, koska se, mitä meidän välillämme tapahtui, ei koske hänen isyyttään tai suhdetta lapsiinsa ja aikuisena haluan siksi pitää nämä asiat erillään. Sille en voi mitään, että suhteen toinen osapuoli ei siihen kykene.
Surullinen tilanne lasten kannalta ajateltuna, mutta jokainen meistä toimii tai suhtautuu asioihin omalla tavallaan ja hänen tapansa on mollata toista ja nostaa itsensä jalustalle"
Huohhh, itse elettyäni saman kaltaisessa suhteessa tunnen kirjoittajaa kohtaan suurta myötätuntoa. Voimia sinulle itsesi löytämiseen.
Vuosi sitten olin täsmälleen samanlaisessa tilanteessa. Nostettuani kytkintä, tajusin vasta jälkikäteen, millaisessa sairaassa helvetissä olin elänyt kaikki nämä vuodet. Anteeksi, siis melkein kaksi vuosikymmentä. Silti minustakin tehtiin paha jättäjä, joka hylkäsi kunnon miehen. Lapsista nuorin asuu edelleen kotona ja luonani, mutta isänsä tekee kyllä kaikkensa kääntääkseen hänet minua vastaan. Isommilla lapsillani on onneksi jo omaa ajattelukykyä.
Onneksi pääsit pakoon. Kaikki sympatiat sinulle.