Sanovat, että mustasukkaisuus on merkki rakkaudesta. Sanovat, että sinä olet minun. Sanovat, että ilman sinua en voi elää. Laulavat, että sinä vain ei muut mua huomiseen saa jaksamaan. Sanovat, että sinä olet minua täältä ikuisuuteen. Sanovat, että sinä kuulut minulle. Sanovat, että jos minä en sinua saa niin ei saa kukaan muukaan. Jos tuossa tilanteessa joku silti haluaa sanovansa lähteä niin sitten he tappavat. Jos minä en sinua saa niin ei saa kukaan muukaan.
Sellaista se on monella ajatus monogaamisesta parisuhteesta. Toisesta tulee toisen omaa. Vittu saatana.
Olen sanonut blogissani satoja kertoja saman asian. Parisuhteen ylivoimaisesti tärkein asia on vapaus. Rakkauden tärkein asia on vapaus. Vapaus on rakkauden synonyymi. Kaikki muu ei ole rakkautta. Omistaminen ei ole rakkautta. Mustasukkaisuus ei ole rakkautta. Ihmisen omistaminen on jotain traumojen ja riippuvuuksien yhteissummaa. Toisen ihmisen pitämistä oman kasvamattomuutensa välikappaleena ja mahdollistajana. Vittu, saatana.
Tätä samaa omistamisen harjaa näkee myös muissa suhteissa. On vanhempia jotka eivät päästä koskaan lapsistaan irti. Kuvittelevat, että lapset kuuluvat jotenkin heille. Harhaisesti kuvittelevat. En tiedä. Ehkä sellaisista omistamisen ja pakon ja kurin ilmapiiristä kasvaa aikuisia jotka sitten tulevat myöhemmin parisuhteisiin omistamaan, pakottamaan ja pitämään kuria. Ja kun toinen ei tottelekaan loputtomiin niin sitten tappamaan. Vittu, saatana.
Perinteisessä parisuhteissa on vakavia valuvikoja. Yksi on omistamiseen liittyvä. Sinä olet minun. Minä olen sinun. Sinun pitää olla sataprosenttia minun. Ilman sinua ei sydän luo. Sinä vain saa minut huomiseen jaksamaan. Hyi helvetti. Miksi terapiasta ei tehdä pakollista?
Mitäpä jos alkaisimme rikkomaan ihan tosissaan perinteisen parisuhteen kaavaa. Niin että joskus tulevaisuudessa kukaan ei ole yhtään kenenkään ja kukaan ei menetä henkeään sen vuoksi, että omaisuudesta ei päästetä irti silloinkaan kun se haluaa lähteä.
Vittu, saatana.