”20 vuotta yhdessä. Alkurytinässä 2 vuodessa kihlat, lapsi, naimisiin, 2.lapsi, omakotitalon rakennus. Sitten vielä kolmas lapsi. Arkea, työtä, päivähoitoa, lasten koulut. Pari koiraa. Jossain vaiheessa kadotan naiseuteni pyykkivuorten alle. Olen superäiti ja supervaimo.
Mies antaa baareissa huomiota kauniille naisille, minä jään kotiin lasten kanssa. Yhteinen asuntolaina velvoittaa ja arki tappaa romantiikan. Toinen makaa sohvalla, toinen sängyssä puhelimet kädessä. Eri intressit, eri harrastukset.
Kulissit kunnossa, mutta me ei olla enää me. Tiskikonetta tyhjentäessä varon, etten vahingossakaan koske toista. Toisen naama ärsyttää, mutta arki me osataan. Tiedän ostaa kaupasta tiettyä kinkkua leivän päälle. Mies keittää aamulla kahvit ja kaataa minullekin kuppiin. On kiva matkustaa yhdessä.
Voiko parikymppisenä tietää, että tän tyypin kanssa haluaa olla loppuelämän? Silloin luulin tietäväni. Moni kaverikin on jo eronnut, toisella tai kolmannella kierroksella.
Olisi työlästä erota. Miksi rikkoa periaatteessa toimiva systeemi?Mutta kuitenkin kaikki on haljua, laihaa kuin Pirkka-tee. Seksi ei tyydytä. Miehen mielestä sitä on liian vähän, minä en saa siitä mitään.
Joka aamu silti herätään samasta sängystä ja illalla mennään samaan petiin. Käännetään selät vastakkain, ettei vahingossakaan hipaista toista.
Mietin usein, onko muilla pitkässä parisuhteessa samanlaista. Pitääkö olla huolissaan, kun ei enää perhoset lepata vatsanpohjassa eikä oikeastaan mikään tunnu enää miltään. Tätäkö se on, kunnes kuolema meidät erottaa?
