”Puiston keinu liikkuu vielä tyhjänä edestakaisin. Lapsi juoksee kohti äitiään, joka odottaa kärsimättömän näköisenä lastansa puiston toisella reunalla. Ympäriltä kuuluu lasten huutoa, naurua ja itkua. Vanhemmat tulevat hakemaan lapsiansa päiväkodista. Kävelen pihan ohi. Näen vanhempien työpäivän rasittamat katseet. Näen heidän arkensa painosta painuneet ryhtinsä ja ajattelen, että tietävätkö he edes kuinka onnekkaita ovat.
Itkin taas koko eilisen. Minulla oli aamulla hoidot. Viidentoista minuutin toimenpide tuntui viikolta. Mietin voiko kipuun kuolla. Ulkona leijaili talven ensimmäiset lumihiutaleet ja ne tuntuivat kuin lupaukselta laskeutumalla pumpulinpehmeästi kasvoilleni tullessani pihalle. Luin lehdestä, että syntyessään ihmislapsi joutuu elämän pitkään putkeen. Ajattelin, että meidän lapsemme pääsee putkeen jo hedelmöittämisen hetkellä.
Mieheni pitää minua lähellä. Istun raskaustesti kädessäni ja itken. En voi muuta kuin itkeä. Kaikki se hoitojen aiheuttama kipu. Kaikki se toiveikkuus, että nyt tämä onnistuu, valuu kyyneleinä ja epätoivona vessan lattialle. Minulla on toisessa kädessä mieheni käsi ja toisessa negatiivinen raskaustesti. Talven ensimmäiset lumihiutaleet ovat jo sulaneet ja silmiini osuu uutisotsikko, jossa kaksivuotias lapsi on jätetty ulos pakkaseen miltei kuolemaan. Huudan, että minkälainen on jumala, joka antaa lapsen syntyä vanhemmille, jotka voivat tehdä lapselleen ihan mitä vain. Huudan, että minkälainen on jumala, joka ei anna lasta meille, jotka sitä oikeasti haluavat. Missä on oikeudenmukaisuus.
Luen naistenlehteä, jossa julkkisnainen kertoo tulleensa kokonaiseksi saatuaan lapsen. Hän sanoo artikkelissa tajunneensa ensimmäisen kerran, miltä tuntuu olla nainen, vasta saatuaan vauvan ensimmäistä kertaa rinnoillensa. Luen miehestä, joka kertoo miten lapset ovat antaneet tarkoituksen hänen elämälleen. Tarina tarinan perään onnellisia lapsiperheitä. Tarinoita, kuinka rakkautta voi tuntea puhtaimmillaan vain omia lapsiaan kohtaan. Tulen surulliseksi lukiessani niitä. Mietin, eikö minusta koskaan tule kokonaista naista, että olenko jotenkin vajavainen naisena, kun minulla ei ole lasta.
No, joko on siementä pistetty itämään, kysyy sukulaismies omasta mielestään vitsikkäänä mieheltäni. Olemme vaivaantuneita. Ei mies pahaa kysymyksellään tarkoita. Hän ei vain tiedä. Emme halua kaikille kertoa. Mitä he sillä tiedolla tekisivät. Lähipiiri alkaisi säälimään ja utelemaan asiasta. Tuntuisi, että asia olisi koko ajan esillä. En halua miettiä sitä koko ajan. Elämässä on niin paljon muutakin.
Ollessani lapsi, äitini luki minulle satua haikarasta, joka toi lapsia perheisiin. Haikara kuljetti pientä nyyttiä nokassaan ja laskeutui talon pihaan ja jätti nyytin oven taakse. Sieltä nyytti löydettiin ja perheeseen tuli taas uusi vauva. Rakastin sitä satua. En suostunut kuulemaan iltaisin muita satuja. Odotin pikkutytön innokkuudella, että kasvaisin isoksi ja haikara toisi meidänkin perheeseemme vauvoja. En tuolloin tiennyt, että haikarat voivat lentää joidenkin talojen ohi.
Vietämme mieheni kanssa iltaa. Katsomme televisiota ja olemme lähellä. Mieheni rakastaa minua. Tiedän, että hän pitää minua kokonaisena. Niin minä olenkin. Me olemme vain pari, jonka on vaikea saada lapsi. Me olemme yhdessä tässä. Me olemme perhe. Meillä on hyvä elämä. Meillä on toisemme ja tunnemme puhdasta rakkautta toisiamme kohtaan. Kukaan ei vie sitä pois. Ja me kuuntelemme sitä Pariisin Kevään laulua, jossa lauletaan, että ei, ei sanota elämälle ei, annetaan sen virrata, niin kuin vesi Imatrankoskessa, ei vielä luovuta.
Ja jos haikara pysähtyykin ovellemme, se on ihana lisä hyvään elämäämme.
Ja kyllä se haikara voi pysähtyä. Minä uskon satuihin, ihmeisiin.
Ja ennen kaikkea, minä uskon elämään.”
Sinä olet täydellinen juuri noin. On sanojan kypsymättömyyttä väittää, että nainen ei olisi täydellinen ilman lasta.
Elämä ei aina mene omien toiveiden mukaan, se ei silti tarkoita, että elämä olisi merkityksetöntä tai vajaavaista.
Voitte miettiä halutessanne toisenlaisia tapoja vanhemmuuteen tai tuoda iloa ja hetkiä myös läheistenne elämään, ilman haikaran pakettia.
Olis niin helppoa sanoa että kyllä se siitä ja ehkä sinäkin vielä lapsen saat, se olis niin helppoa sanoa ja siksi en sitä sano. Mä täytän alle viikon päästä 40v ja haikara on todellakin lentänyt mun ohi ihan liian monen vuoden ajan, raskaana ole kahdesti ollut, molemmat lapseni menettänyt ennen syliin saamista, menetin sen ensimmäisen miehenkin, ei kestetty surua yhdessä ja tuli ero. Elin hullut sinkkuvuodet kolmekymppisenä kunnes tapasin miehen kuin vahingossa ja se oli menoa… Lasta emme mekään saaneet, emme sitä lasta jossa olisi 50% minua 50% miestäni mutta saimme lapsen silti.
Olen sijaisäiti, kuusivuotiaalle talttahampaalle jota en tiennyt voivani rakastaa näin kamalan paljon. Äidiksi minua kutsutaan, maailman ihanimmaksi äidiksi mutta silti aika ajoin tunnen surua, surua siitä etten kokenut hänen vauva-aikaa, tai kenenkään muunkaan lapsen vauva-aikaa niinkuin biologisen lapsen kohdalla koetaan.
Mä tiedän mitä on itkeä epäonnistuneen hoidon jälkeen, mä tiedän mitä on itkeä suihkussa kun se kauan odotettu valuu kyynelien mukana viemäriin, mä tiedän mitä on huutaa Jumalalle se kaikki tuska ja epätoivo ja kirota niinkuin pahinkin tukkijätkä, mä tiedän mitä on tuntea se ikävä kateuden pisto ja ikuinen kysymys ”miksei mekin?” Mä tiedän ja siksi tiedän että lohduttavia sanoja ei ole, ei ole mitään mikä veisi sen kivun sillä hetkellä pois kun se iskee kuin tonninen leka. Ennenkaikkea mä tiedän että sä et ole yksin etkä ainut ja sulla on rakkaus sun miehen kans, pitäkää siitä kiinni kynsin ja hampain.
Niin, en voi tietää miltä tuntuu, jos lapsi ei ole biologisesti oma. Minulla on, kaksikin, mutta en tiedä miltä tuntuisi olla ilman tai kasvattilapsen kanssa. Sen tiedän, että rakastaa voi ja paljon, eikä sen ole väliä ketä rakastaa. Vaalikaa sitä, jos haikara ei poikkea ❤️. Teillä on varmasti joku muu tehtävä tässä universumissa, vaikka nyt tuntuu niin väärältä, aika näyttää.