Aloitetaan kevyellä esimerkillä. Mies, joka sairastuu flunssaan, on mies, jolla on miesflunssa. Miesflunssa tarkoittaa sitä, että mies tekee kuolemaa heti, kun kuumemittarin lukema sojottaa vähänkin ylöspäin tai jos pienestikin sattuu kurkkuun nielaistaessa. Miesflunssan siitä tekee se, jos mies erehtyy mainitsemaan heikosta olostaan.
Miesflunssa on keksitty termi vähättelemään miehen kokemaa kipua. Kun eihän niin pienistä kivuista ole syytä ääneen mitään mainita. Kunnon mies ei vähästä valita ja kestää kipua niin kuin miehen kuuluu kipua kestää. Miehen flunssalle voi vähän naureskella, koska onhan se nyt naurettavaa ulista pienestä flunssasta.
Sitä paitsi miehet eivät itke.
Hetkinen. Mitä helvettiä? Miksi minä saan jatkuvasti viestejä ihmisiltä, jotka kertovat perheessä olevan miesihmisen olevan kylmä, tunteeton ja puhumaton sohvaotus? Sanaa ei tule suusta, vaikka sitä yrittäisi sieltä vetää pois. Puhutaan yli sukupolvien matkanneesta sotatraumasta, johon oleellisena osana kuuluu puhumattomuus ja tunteiden näyttämisen vaikeus. Siihen yhdistettynä laiskuus ja haluttomuus tehdä matkaa itsensä sisään, niin tuloksena on yllä kuvatun kaltainen hahmo.
Mutta sitten kuvaan astuukin mies, joka kehtaa valittaa pienestä kuumeesta. Mies joka rikkoo kuvan ja kaavan.
Perkele!
Ruotuun sellainen on laitettava naureskelulla ja vähättelyllä. Kerrankin, kun edes kuumeen ja flunssan varjolla mies saisi sanoittaa heikkouttaan ja haavoittuvuuttaan, niin paikalle säntää parvi hiljentäjiä, jotka osoittavat miehelle sen paikan, mikä miehelle kuuluu. Se on kivun, itkun ja heikkouden nielevä sotilas, joka ei vähästä valita ja turhasta itke.
”Mikä pillittävä pikkutyttö se sinä oikein olet?”
Tämän lauseen muistan lapsuudestani ollessani noin kymmenenvuotiaana suosikkijoukkueen pelissä erätauolla hallin käytävillä. Minulla oli mennyt tunteisiin, kun eräs raumalainen kännissä ollut nainen nauroi pitkälle tukalleni. Minulla meni pienenä moni asia suoraan itkutunteisiin, koska olin viallinen poika, sellainen syntymärikkoutunut.
Samoihin aikoihin ajelin ukkosmyrskyn jälkeen polkupyörälläni pitkin pitkää hiekkatietä. Raju sade oli saanut tien kuopille ja erään kuopan kohdalla tipahdin polkupyörän tangon päälle ja koska pyörässä oli vauhtia aivan liikaa, niin se ei pysähtynyt, vaan jatkoi matkaansa monen tiessä olevan kuopan yli.
Voin kertoa, että sattui ihan saatanasti. Pyörän pysähdyttyä menin läheisen puskan taakse itkemään. Kipu oli niin valtava, että minusta tuntui, että kuolen. Kun huomasin, että en kuollutkaan, talutin pyörän kotini pihaan ja en kertonut kaatumisesta kenellekään, koska häpesin ja pelkäsin, että minua torutaan kaatumisesta, vaikka tiesin minun omaavan vanhemmat, jotka eivät olisi toruneet. Silti päässäni soi iskostettu ajatus, että itkemään pitää mennä piiloon ja kivusta ei saa sanoa.
Lopulta jäin kiinni puhumattomuudesta, koska haaroihini tuli kauttaaltaan hirvittävät mustelmat, jotka isäni huomasi saunassa ollessamme. Hän ei torunut minua, eikä kieltänyt itkemästä, kun itkin kertoessani, että mitä on tapahtunut. Yhtä onnekas ei ollut eräs ikätoverini, joka suljettiin pimeään komeroon, jos hänet huomattiin itkevän. Mitä luulette, että onko hänen ollut helppo näyttää tunteistaan aikuisiässä? Ja mitä luulette hänen ajattelevan, että jos hän joskus on erehtynytkin valittamaan miesflunssassa kurkkukipuaan ja hänelle on sen vuoksi naurettu?
Me olemme aikamme kuvia. Me olemme osittain myös menneiden aikojen heijastumia. Me toistamme historiaa, varsinkin siinä tapauksessa, kun emme ole siitä tietoisia. Jos onkin niin, että suomalainen mies on hiljalleen oppinut itkemään, koska on saanut siihen luvan, niin yhä arkemme vitsin varjollakin sanoitetut tokaisut kertovat meille menneestä maailmasta. Maailmasta, jossa mies ei flunssaansa valittanut eikä kipuaan maailmalle esitellyt.
Minä en ole enää vihainen kuullessani esimerkiksi kauppajonossa äidin sanovan pojalleen, että isot pojat eivät itke. Olen enemmän surullinen. Olen surullinen siitä, että vanhempi ei edes ymmärrä harrastavansa lapseen kohdistuvaa henkistä väkivaltaa. Haluammeko oikeasti maailman, jossa ihmiset eivät uskalla näyttää tunteitaan tai sanoa tarpeitaan? Minä en ainakaan halua. Siksi jokainen vanhemman suorittama lapsen tunteen vaientamisyritys on yksi askel eteenpäin hänen tulevalle terapiapolulleen.
Itse tein äärettömän pelottavan havainnon kertomaani polkupyöräonnettomuuteeni liittyen.
Minulla oli jo kymmenvuotiaana poikana päässä ääni, joka kertoi, että älä kerro tästä kenellekään. Vaikka kuvittelin hetken kuolevani kipuun, niin silti ajatukseni oli, että tästä ei saa kukaan koskaan tietää. Vähän sen jälkeen pihapiirissäni kuoli noin viisikymppinen mies vatsasyöpään. Hän meni lääkäriin aivan liian myöhään. Isälleni hän oli sanonut ennen kuolemaansa, että kyllähän hänellä oli ollut tuntemuksia jo pitkään, mutta ei halunnut huolestuttaa niillä läheisiään ja ajatteli, että kyllä ne ohi menevät.
Niin. Meistä suomalaisista miehistä on vitsikkäästi sanottu, että menemme lääkäriin vasta silloin, kun lääkäri antaa meille noin kuukauden elinaikaa. Kun eihän pienestä saa valittaa ja kipu olisi parempi niellä kuin saattaa ääneen tietoisuuteen.
Katsos, kun miesflunssat ja liian pienestä valittamiset ovat vain naurun ja pilkanaiheita. Kunnon mies ei pienestä valita ja ei ainakaan kivun vuoksi itkemään ala.
Toisen kerran, perkele!
Itkekää, itkekää niin, että koko maailma kuulee. Jos läheiset eivät halua sitä kuulla, niin ostakaa heille korvatulpat tai kirja, joka kertoo siitä, että mieskin saa olla heikko, hauras ja haavoittuvainen.
Koska sellainen mies on.
Tosi hyvä kirjoitus Sami!
Kaikki tunteet kuuluvat elämään ja niissä ei ole missään mitään pahaa. Suru, häpeä, raivokin. Se että pojalle opetetaan, että tukahduta ne! Jätä sisällesi. On iso karhunpalvelus.
Sellaiset miehet myös käsittelevät ja pakenevat vaikeita tunteita juomisella jolloin sitten räjähtää ja patoutumat aukeaa.
Muuten ihan asiaa, mutta kerron mikä on oikeasti miesflunssa. Se ei ole se, että mies ei saa valittaa huonoa oloaan, jos on kipeä tai ei saa itkeä. Miesflunssa on se, kun vähän nenästä räkä vuotaa, niin mitään muuta ei voi tehdä, kun maata. (Töissä ollaan kuitenkin). Vaikka ei olisi edes kuumetta, mutta kun äiti on kipeä, ei auta edes 40 astetta kuumetta. Mies ei auta lasten kanssa yhtään sen enempää, kun muutenkaan. Mitään empatiaa et saa , vaikka vietin 12 tuntia vessanpöntöllä oksentamassa, toisella kädellä pidät lasta hiuksista, kun se oksentaa. Mies katsoo telkkaria. Kunnon kuumeessa ja hirveässä yskässä makaat puoli kuolleena, niin kysytään voitko käyttää koiran. Se on miesflunssa. Vain mies saa sairastaa, nainen ei. Minä en naureskele kenenkään sairaudelle, mies saa olla ihan rauhassa sairas ja sairastaa rauhassa, silloin kun on oikeasti sairas. Mutta turhaan odottaa empatiaa pienestä nuhasta, kun ei sitä itsekkään anna, vaikka olisin ollut kuinka kipeä. Ei saanut nukkua aamulla 9 pidempään esim baari illan jälkeen, mutta mies saa maata koko päivän. Tästä on lähtenyt nimitys miesflunssa, en ole asian kanssa yksin. Mutta hei, nyt saa mun puolesta tehdä mitä tykkää, on meinaan ex. Nykyinen ei pode ”miesflunssa”
Jos ei saa apua ja myötätuntoa, se johtuu naisesta joka valittaa ja purkaa kaiken pahan olonsa mieheensä ja miehen syyksi. Eli nalkuttava miesvihaaja, joka ei osaa kunnioittaa aviopuolisoaan ja elää sovussa. Ei osaa rakastaa ja saada rakkautta. Yhdenlainen naisflunssa kyseessä.
Tapio Manninen, taidat olla naisvihaaja itse. Vaikka sinulla on nalkuttava emäntä, kaikilla ei ole.
Meillä nalkuttava oli tämä mies, en minä. En ole koskaan uskonut nalkutukseen, en ole sitä harrastanut, enkä harrasta. Uskon rakentavaan keskusteluun asioista, mutta mies ei siihen pystynyt, joten on siis ex. Nykyinen mieheni on toista maata, asiat selvitetään, toista kunnioitetaan ja asiat hoidetaan yhdessä. Vaikka ex oli mikä oli, en ole yleistävä miesvihaaja. Jokainen meistä on yksilö.
Miksi ihmeessä marttyyrinä moista siedät? Miksi annat nukkua krapulaansa puolille päivin? Miksi lähdet kuumeisena ulkoiluttamaan koiraa? Miksi asut ja elät tuollaisen ihmisen kanssa? Millaisen esimerkin annat lapsillesi parisuhteesta?
Kyllä, ottaa minuakin päähän moinen epätasa-arvo ja se ettei sitä omaa puolisoa arvosteta… Mutta aivan samalla voimalla ottaa päähän se että ihmiset tuollaiseen alistuvat!
Lue teksti loppuun, on ollut jo vuosia ex
Ai kun mukava juttu. Tuollaisia lisää.
Oletko lähiaikoina eroamassa? Alkaisi olla jo 4. vaimon aika. Olethan ollut tuon naisen kanssa jo parisen vuotta. En vain ymmärrä,mikä patologisessa pettäjässä/perheen jättäjässä kiehtoo. Et ole edes hyvännäköinen.
Näihin solvauksiin minulla alkaa olla nollatoleranssi. Jos arvoisa saga olet valmis julkisesti sanomaan toista ihmistä patologiseksi pettäjäksi, niin olet varmaan valmis ottamaan myös vastuun sanomisistasi. Hienoa kesää sinullekin.
Vesirokko aikuisena. Olin ihan helvetin kipeä. Öhö-öhö, miesflunssaa vaan, kunnes terveysasemalta diagnoosi ja lääkkeet. (Apteekkari kyllä totes että tolla naamalla et tarvii lääkettä siihen yleisempään syyhyn… eli et olen niin ruma, etten olis voinu saada toosaa, että olisin herpeksen voinu saada… olin kommentista niin typertynyt etten osannut edes lähteä menemään, naureskelin vaan mukana. Niille jotka ei tiedä asikloviiriä määrätään herpekseen ja aikuisille vesirokkoon) Sen jälkeen olin vaan pelle kun sairastin lastentaudin vasta aikuisena, saatoin jopa hetken siis olla oikeasti kipeä.
Öhö öhö, miesflunssa… liki neljäkymppiä kuumetta ja hirvee haloo kun en pystyny muuta kuin makaamaan ja nukkumaan. Anoppi lykkäs panacodia naamaan. Joo, pysyin hereillä, mut lääke sekotti vielä pahemmin kuin tauti. Kun aloin pysyy tolpillani niin auton rattiin 700km… Kuskinvaihto ei käynyt koska toista yöaikaan väsytti.
Koronan kourissa onneksi olin sinkku. Lapset ymmärsi et isi on kipeä, eikä alkaneet vittuilla että turhasta kitiset.