”Olin juuri hieman parikymppinen, sinisilmäinen nainen joka kuvitteli löytäneensä suuren rakkautensa.
Tästä kaikesta on jo aikaa, kauan.
Ensihuuma ja kaikki se kohtelu, huomaavaisuus, huomio, ylistäminen ja "täydellinen" elämä kietoi minut hänen pikkusormensa ympärille.
Elin parisuhteessa itseäni niukasti vanhemman avopuolison kanssa monen vuoden ajan. Avoliittoon päädyimme nopeasti sekä yhteinen asunto hankittiin melko pian. Ensimmäinen puolitoista vuotta kului pilvilinnoissa, ennen kuin korttitalo alkoi kaatumaan ja hänen käytöksensä muuttumaan.
Hän oli narsisti sanan jokaisessa merkityksessään, mutta narsistin tavoin hän sai minut alun hurmaavuudellaan kiedottua yhä tiukemmin otteeseensa, vaikka suhteen viimeiset vuodet hän sai hallittua minua pelolla. Uhkailulla. Väkivallalla, päivittäisellä henkisellä sekä satunnaisella fyysisellä, etenkin silloin kun hän otti alkoholia seurassani.
Ystäväni ja perheeni kuvailivat häntä mukavaksi, herttaiseksi, toiset huomioon ottavaksi unelmavävyksi. Sitä roolia hän todella osasi vetää niin kauan kunnes palasimme kotiin ja ovi sulkeutui.
Neljän seinän sisällä elin vuosia täydessä helvetissö, jossa väkivalta henkisesti oli jatkuvaa, fyysisesti satunnaista.
Olin hänen orjansa ja muistuttikin usein siitä, etten ilman häntä olisi mitään.
Lopulta aloin uskomaan siihen itsekin.
Minä siivosin, tiskasin, pyykkäsin.
Kävin kaupassa.
Hoidin kaiken mihin ikinä pystyin, kaiken sen mitä hän käski.
Tein sen siksi, koska pelkäsin seuraavaa katastrofia.
Mikään ei riittänyt.
Ruoka oli oltava valmiina hänen saapuessaan kotiin, mutta useinkaan minun kokkailuni ei hänelle kelvaneet ja hän saattoi paiskoa ruuat pannuineen pitkin seinää ja käski siivoamaan.
Käski yrittämään vähän enemmän seuraavalla kerralla.
Vuosien aikana oivalsin, ettei hänellä ollut vähimpääkään empatiakykyä, ketään kohtaan.
Mikään maailman tragedia tai edes toisen ihmisen kuolema ei heilauttanut häntä.
Asiat valkenivat niin vaivihkaa, etten suhteen aikana oikeastaan kyennyt ymmärtämään kokonaisuutta ja hänen kylmäkiskoisuuttaan.
Väkivallan koin olevan oikeutettua, sillä uskoin lopulta olevani täysi surkimus.
Ulospäin niiden kaikkien vuosien ajan elämä ja asiat sen ympärillä näyttäytyivät täydellisenä.
Kuitenkin ensimmäinen avoliitto, nuorena aikuisena narsistin kanssa jätti jälkensä.
Riitatilanteissa hän huusi sentin päästä kasvoistani ja käyttäytyi uhkaavasti.
Joskus hän löi, tai heitti esineillä tai pullolla.
Kerran hän lukitsi minut kotini ulkopuolelle ja päästi takaisin vasta aamun tunteina, sillä olin ollut niin ärsyttävä ja tyhmä, ettei hän kestänyt katsella minua.
Toisinaan heilui nyrkki.
Tilanteet eskaloituivat niin tyhjästä ja impulsiivisesti, etten vielä tänä päivänäkään tiedä, miten olin vääränlainen.
Ehkä hän vain oli sairas.
Ajansaatossa kaikki vain moninkertaistui.
Lopulta pääsin hänestä eroon, sillä hän löysi itselleen uuden uhrin.
Olin huono, sillä saatoin joskus sanoa hänelle vastaan. Tai väitellä hänen kanssaan.
Hänen toimintaansa, ajatusmalliaan ja "arvojaan" ei saattanut kyseenalaistaa.
Kävin vuosia terapiassa tuon suhteen jälkeen ja edelleenkin olen huono konfliktitilanteissa.
Vaikka tiedän, ettei minun tarvitse enää nykyisessä suhteessani pelätä, tulee tietyissä tilanteissa, toisen äänen korottuessa joskus vieläkin pala kurkkuun ja fyysinen pahoinvointi nousee pintaan.
Jälkikäteen, terapian kautta olen oivaltanut paljon asioita tuosta suhteesta, joita en silloin kyennyt näkemään.
En myöskään olisi ikinä uskaltanut olla eroa haluava osapuoli, sillä elin täysin pelon ja hänen valtansa alla.
Elämässäni parhain hetki oli tuon kaiken jälkeen se, kun ymmärsin pääseeni hirviötä pakoon.
Sekä kiitollinen myös puolisolleni, jonka kanssa olen nyt voinut kokemukseni jakaa, hän ymmärtää myös osaltaan minulle jääneitä traumoja, jotka varmasti kulkevat mukanani loppuelämän, vaikka kaikki on nyt hyvin."
