Alku:

Halu voittaa epävarmuuden. Mä tiedän, että mulla ei ole aikaa kuin ehkä nämä yön viimeiset tunnit. Mä seison siinä sun edessä hieman humaltuneena ja haluan tuntea sormenpäissäni sen kaiken, jonka olet illan aikana minulta peittänyt. Mä kuulen, kun sun seinällä oleva kello raksuttaa sekunteja, mutta se ei liiku kohti huomista, koska tällä hetkellä huomista ei ole. Mä en tule mistään, enkä ole menossa mihinkään. Mä olen tämä hetki ja mun on aika toimia. Heittäydyttävä, menetettävä kontrolli, hypättävä altaan syvään päätyyn ja uitava. Mä riisun sut silmieni eteen ja näen tulevan yön, ehkä tulevan vuoden tai koko loppuelämäni naisvartalon muotoisena kuvana. Sillä hetkellä tulevaisuuden mitalla ei ole merkitystä. Mitä lähemmäksi mä painaudun sua, sitä epävarmemmaksi tunnen itseni. En mä vielä pysty tähän. Mä haluan sitä enemmän kuin mitään, mutta mä en uskalla hypätä. Mä en ole valmis. Mun sydän hakkaa rintalastani mustelmille, kun mä sanon sulle, että pidä mua vain lähellä ja aamuyön viimeiset tunnit valuttavat intohimoni pelkkinä kosketuksina kasvoillesi. Mä nukahdan sun lakanallesi, johon myöhemmin teemme yhdessä tahroja. Mä herään aamulla ja tunnen, että edellisen illan nostattaman tunne ei ollut pelkkää humalaista harhaa. Mä haluan sua vielä kovemmin. Mä kysyn sulta lupaa jäädä loppuelämäksi tai edes seuraavaan syksyyn. Mä tunnen sun halun, kun sä hiljaa nostat kätesi minua kohti ja vedät luoksesi. Mä tulen hyppäämällä ja sä olet se syvä pääty ja mä en enää pelkää hukkumista. Olen valmis siihenkin. Kello seinällä jatkaa raksuttamistaan, mutta emme me sitä kuule. Kuulemme vain toisistamme lähtevät intohimon äänet.

Keskiosa:

Se on se sama lakana, sanot, jonka päälle sä ensimmäisen kerran tulit. Mä katson kun sä otat sitä pesukoneesta. Siinä on ajan tuomaa kulumaa. Sä annat lakanan toisen pään minulle ja otat toisen pään itsellesi. Vedämme sitä eri suuntiin. Mä katson sua silmiin eteisen toisesta päädystä. Sun katseessa paistaa väsymys, mutta sä hymyilet hetken. Rakkaus tuntuu kitkana lakanan pinnalla. Se suoristuu. Tuon toisen pään käteesi. Kosketan kädelläni kättäsi. Taittelet lakanan narulle kuivumaan. Lapsi herää. Nostat sen syliisi ja avaat paidan nappisi. Lapsi tarraa pienellä suullaan kiinni rintaasi. Imee susta ravintoa ja sun energiaa. Mä silitän lakanat kuiviksi. Lapsi ei nukahda. On itkuinen. Kello on jo liian paljon. Se on se sama kello, joka silloin ennen raksutti kohti huomista, jota ei ollut. Nyt huomiseen on liian vähän tunteja. Lapsi nukahtaa. Mä en riisu sua katseella. Sä olet jo nukahtanut. Me ei ehditty vaihtaa edes puhdasta lakanaa. Lapsi herää. Mä annan sun nukkua. Nostan lapsen syliini. Tämäkin yö on sitä yhteistä loppuelämää. Mä katson narulla roikkuvaa lakanaa. Huomaan siinä olevan pienen reiän. Mä tiedän, että kun lakanan laittaa seuraavan kerran sänkyyn, niin se repeää. Lakanaan tulee keskelle niin iso reikä, että sinne voi tipahtaa. Reikä on keskellä lakanaa, joten jos liikumme sängyssä toisiamme kohti, niin toinen putoaa. Kello raksuttaa. Lapsi kasvaa. Sängyssämme on reikäinen lakana. Emme uskalla liikkua toisiamme kohti. Katsommekin jo ohi. Ulkopuolella vilkuillaan sivuille. Mua kysyttiin bileisiin. Mä laitan juhlapaidan päälle. Huoneessa liikkuu hymyileviä silmäpareja. Heistä yksi tulee puhumaan. Hänellä on kotonaan liian puhdas lakana, joka kaipaa tahraajaa. Ja mä näen itseni jo menevän. Seisovan taas siinä lievästi humalaisen harhassa. Miettimässä syvään päähän hyppäämistä. Uimassa lakanoissa, joissa ei ole keskellä ajan kuluttamaa reikää. Mun sydän hakkaa rintalastani mustelmille ja mä nipistän itseni järkeväksi. Mä menen vessaan. Huuhtelen kasvoni kylmällä vedellä. Mä en voi kiertää kehää. Palata alkuun. Matkata alusta keskiosaan ja taas kohta keskiosasta alkuun. Jokaisella tarinalla kuuluu olla loppunsa. Tilaan taksin. Sä nukut reikäisen lakanan vasemmalla puolella. Mä herätän sut ja puhun mitä puhuttava on. Mä haluan että heitetään rikkinäinen lakana roskiin. Ostetaan uusi. Alkuajan lakana on tehnyt tehtävänsä. Keskiosan tarina pitää kirjoittaa uudestaan. Uuden lakanan päällä intohimo lepää kosketuksena toistemme olkapäillä.

Loppu:

Sulla on ihanan ryppyinen sormenpää. Nauramme sille. Ennen samanlainen sormenpää tuli kun piti sormea pitkään tiskivedessä. Silloin sitä kutsuttiin mummosormeksi. Sä olet kaunis. Sun kasvoja koristaa lempeä katse ja viipyilevä hymy. Sä näytät mulle valokuvaa. Me vedetään siinä lakanaa. Lakana näyttää valkoiselta ja puhtaalta. Se on lapsen ottamaksi kuvaksi hyvä. Lapsi oli ehkä kuuden. Sä tulet mua lähemmäksi. Katsomme toisiamme silmiin. Näemme toistemme silmistä yhteiset vuosikymmenet. Sä et ole silti muuttunut yhtään. Sä olet vieläkin se sama nainen, jonka edessä epävarmana ja alastomana seisoskelin. Sama nainen, jonka kosketuksesta lakanoita tahrasin. Sama nainen, jonka vartaloa maistelin kuin pitkää hedelmätikkaria. Sama nainen, jonka kanssa ymmärrettiin, että intohimoa ei voi laskea tahrajäljistä lakanoilla. Sama nainen. Mä otan naista kädestä ja saattelen lakanoille. Yhdessä naureskellen kaadumme pehmeään pesään ja päätämme, että vasta kuolema keskeyttää nämä orgiat.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *