Isä pitää noin kahden vuoden ikäistä lastaan kahvilan terassilla sylissään. Tytöllä on päässä auringolta suojaava hattu. He valitsevat terassin varjoisan pöydän. Lapsella on hennot, vaaleat hiukset, jotka heiluvat hiljaa pienen tuulen voimasta. Isä silittää lasta sormenpäällään poskesta. Lapsi hymyilee ja katselee terassin ohikäveleviä ihmisiä. Hän osoittaa sormellaan koiraa, joka kulkee koiraa kuljettavan naisen edellä. Nainen on pukeutunut mekkoon, jossa on keltaisia kukkia.
Taustalta kuuluu ratikkatyömaan äänet.
Kahvilan sisältä saapuu lapsen äiti. Hän kantaa kädessään tarjotinta ja kohdussaan uutta syntymää. Raskausvatsan koosta päätellen lapsi syntyy heti kesän jälkeen. Kaksivuotias saa jäätelön. Hän saa syödä sitä itse, vaikka osa jäätelöstä tarttuu hänen hiuksiinsa ja osa valuu sulaneena hänen valkoiselle paidalleen. Hymy lapsen kasvoilla loistaa kirkkaammin kuin helteinen aurinko Tampereen keskustan yllä.
Kaksivuotias on kesän ja rakkauden ympäröimä. Hänestä pidetään huolta. Isän rakkaus näkyy hellinä silityksinä lapsen hiuksilla ja kasvoilla. Äidin rakkaus tarjoutuu sylinä, kun lapsi jäätelön syötyään haluaa siihen kivuta. Lapsi kokeilee äidin vatsaa. Hän tietää, että siellä on kasvamassa toinen lapsi. Sitä hän ei vielä tiedä, että miten lapsi on vatsaan joutunut.
Sen tietään pöydän äärellä istuvat nainen ja mies. Sen näkee heidän tavastaan huomata toisensa. He antavat toisilleen kauniita katseita. Mies silittää naisen olkapäätä sormenpäällään. Sillä samalla, jolla hän hetki sitten silitti tyttärensä poskea. Mies tietää, että kosketuksella on suuri merkitys. Kosketus tekee heistä perheen ja pitää sen kasassa.
Syksyllä syntyvä uusi ihminen syntyy rakkauden keskelle. Hän tulee saamaan turvallisen sylin ja hyvät lähtökohdat. Silti kaiken sen kauniin sisällä on tummaa reunoilla. Me emme voi antaa pian syntyvälle lapselle takuuta siitä, että hän pystyy elämään koko elämänsä elinkelpoisella planeetalla. Me olemme kollektiivisesti tuhonneet aivan liian paljon.
Onneksi on olemassa mahdollisuus. Onneksi voimme valita jatkossa sen, että emme enää liiku niin lujaa. Tai jos liikumme, niin voimme liikkua auton sijaan ratikalla. Mitä me oikeasti muuta tarvitsemme kuin juuri kuvailemani tunnelman kahvilan terassin naapuripöydässä? Meidän ei tarvitse lentää sitä hakemaan maailman ääristä. Se on tässä hetkessä, meidän käsissämme, missä ikinä olemmekaan.
Isä nostaa lapsen rattaisiin. Äiti pistää lapselle lapsen poisottamat kengät takaisin jalkaan. Mies antaa suudelman naisen huulille.
Rakkaus siirtyy kodin sisälle.
Aurinko siirtää asemaansa kohti iltapäivää. Sen säteet tuntuvat kosketukselta poskilla. Me emme saa luovuttaa.
Me emme saa luovuttaa.