”En halunnut kirjoittaa omalla nimelläni Facebook-sivullesi, koska en halua äitiäni ja sisaruksiani tunnistettavan.
Minä kasvoin ydinperheessä sisarusteni kanssa. Äiti, isä, kolme lasta ja omakotitalo. Kesämökkikin oli. Isä töissä, äiti lasten kanssa kotona. Oikein perinteistä suomalaista perheidylliä. Tai sitten ei. Isä oli äkkipikainen. Tänä päivänä saattaisi saada diagnoosin impulssikontrollihäiriö. Nollasta sataan sekunnissa. Anteeksi ei meillä pyydetty, paitsi lapset. Koska aikuisten ei tarvitse pyytää anteeksi mitään eikä keltään.
Kaksi aikuista, joiden ei olisi koskaan pitänyt mennä naimisiin. Mutta oli pakko, kun yksi meistä ilmoitti tulostaan. Siihen aikaan ei aviottomia lapsia katsottu hyvällä. Eivät myöskään koskaan eronneet, koska se ei ollut vaihtoehto. Kun on kerran naimisiin menty, siinä pysyttiin. Äiti olisi halunnut erota, mutta ei uskaltanut, kun uhattiin tappaa jos sen tekee. Ei sitten eronnut. Isä kuoli muutama vuosi sitten. Äiti elää ensimmäistä kertaa yksin. Ja on onnellinen.
Yksi sisaruksistani on käynyt vuosia terapiassa korjaamassa itseään. Toinen ei käy synnyinseudullaan kuin pakosta. Minä käyn itseni kanssa päivittäin vuoropuhelua siitä, kuka minä olen ja miksi. "Teiltä ei puuttunut mitään. Oli omakotitalo, se kesämökki, ei rahasta pulaa." Kyllä meiltä puuttui. Meiltä puuttui esimerkki terveestä, toista ja itseä kunnioittavasta parisuhteesta. Meiltä puuttui esimerkki siitä, miten lapsia kasvatetaan rakastamaan ja hyväksymään itsensä sellaisena kuin on.
Saa julkaista ilman nimeä, jos katsot että siitä voisi olla hyötyä jollekin, joka tällä hetkellä pohtii eroa. Toivon, ettei kenenkään lapsen tarvitse käydä läpi sitä, mitä minä ja sisarukseni ollaan käyty läpi. Kiitos sulle hyvistä kirjoituksista, uskon että moni saa niistä apua omiin pohdintoihinsa."
