”Halusin jakaa sinulle pienen pätkän ajatuksistani tältä sunnuntai-illalta, kun 16-vuotias poikani palasi viikonloppureissultaan kotiin. Hän lähti junalla Vantaalle saakka tapaamaan tyttöä. Ja takaisin palasi korviaan myöten umpirakastunut nuori mies.
”Sitä sanotaan, että vanhemmuus kasvattaa. Keskustelupalstat ovat pullollaan neuvoja ja ohjeita, sääntöjen viidakoita siitä, mitä on hyvä vanhemmuus.
Vanhemmat hakevat toisiltaan tukea kasvun kipeinä hetkinä. Tänään sen sijaan haluan pysähtyä onnen äärelle.
Sillä ensi kertaa vanhemmuuden polulla, saan seurata nuoreni ensimmäistä ihastusta ja rakastumista. Sisällä tunnen ylpeyttä. Tässä hullussa, sotien runtelemassa maailmassa on vielä kauneutta. Sen äärelle pysähdyn. Nämä sanat omistan pojalleni;
Näen onnen sun hymyssä, kun ajattelet häntä. Koko olemuksestasi paistaa ihastus ja into uutta ihmistä kohtaan. Huoneestasi kuulen naurua, kun keskustelet hänen kanssaan.
Kuinka kaunista onkaan uskalluksesi näyttää onnesi minulle. Mietin, kuinka paljon rohkeampi oletkaan, kuin minä koskaan olin. Ja onni viipyilee minussa, sillä sinun onnesi on minun suurin iloni."
