Niin sanottu perinteisen parisuhteen malli jostain vuosikymmenten takaa ei oikein edes sovi sellaisenaan 2020-luvun maailmaan. Se on vähän kuin yrittäisi laittaa kolmion muotoista esinettä neliönmuotoiseen reikään.
Silti ihmisen ajatus asiassa kuin asiassa laahaa perässä ja jo sellaisen asian sanominen ääneen, että ei parisuhteen ole pakko pysyä kasassa vuosikymmenestä toiseen saa aikaan vastareaktion.
Muutos parisuhteisiin suhtautumisissa on selvästi käynnissä ja sen kertoo esimerkiksi se fakta, että kolmekymppisten ikäryhmässä enemmistä asuu tällä hetkellä yksin ensimmäistä kertaa Suomen historiassa.
Parisuhde ei ole itseisarvo ja jos siihen ryhdytään, niin siitä odotetaan muuta kuin vuosikymmenten yhdessä puurtamista. Enemmistö eroista, jopa kaksi kolmasosaa, on naisten aloitteista tehtyjä ja se on hyvä, sillä aikaisimmilla vuosikymmenillä pysyttiin yhdessä lähinnä siksi, että nainen oli taloudellisesti riippuvainen miehestä.
Nykyään ei onneksi ole ja se on suoraan verrannollinen asia parisuhteiden pituuksiin. Moni meistä on vain ottanut parisuhdemallin kritiikittä vastaan ja puskee jossain sellaisessa vuosikymmenestä toiseen, joka sairastuttaa itsensä lisäksi perheen kaikki jäsenet, koska arki on jokaisen ihmisen koti ja jos kodin seinät on maalattu paskalla tunnelmalla, niin kyllä se jälkensä jättää. Minusta on hyvä merkki se, että ihmiset uskaltavat ajatella nykyään myös itseään ja omaa hyvinvointia ja jos sitä lisää ero, niin go for it!
Ehkä ajattelen enemmän, että moni on hirttäytynyt parisuhteen osalta vain johonkin ulkopuolelta annettuun olettamaan siitä, että parisuhde on aina ja joka tilanteessa jokin elämänmittainen projekti. Toki se voi olla sitäkin, mutta sen ajatuksen sokea omaksuminen tekee sitten omista mielipiteistä jyrkkiä esimerkiksi sen suhteen, että jopa itselle tuntemattomien erot leimataan liian helposti tapahtuneiksi.
Jos omaan maailmankuvaan ei millään lailla kuulu se, että läheskään kaikki meistä ei ajattele parisuhteesta enää elämänmittaisena pakkona niin on varmasti vaikeaa asettua sellaisten ihmisten asemaan, jotka katsovat maailmaa ja parisuhdetta vähän uudelta kulmalta ja joskus se jopa koetaan uhaksi omalle maailmankatsomukselle.
Näin asian esittää kommentissaan eräs nainen:
”En ole koskaan kuullut kenestäkään, joka olisi luopunut elämänsä peruspilareista helposti, jostain hetken mielijohteesta.
Sitäkin enemmän niistä pareista kyllä, jotka eivät ole koskeneet toisiinsa tai nauraneet yhdessä vuosikymmeneen.
Ja miksi koko elämän pituisen liiton pitäisi edes olla tavoite. Itse olen onnellinen, että olen saanut rakastua useamman kerran ja kokea useamman erilaisen suhteen. Miksi se olisi huonompi vaihtoehto kuin yhden ja saman kumppanin kanssa koko elämän oleminen?”
Nuorena tästä elämänpituisesta parisuhteesta haaveilee. Itselleni tuli hyvin varhain selväksi, että minun kohdallani se ei tule toteutumaan. Seurustelukumppaneistani kukaan ei kolahtanut kunnolla koskaan. Sitten päätin, että elinikäistä parisuhdetta en tule löytämään, mutta halusin lapset. Ja heidät sain, he ovat jo aikuisia. En ole naisena ollut koskaan ns. miestennielijä, tai sennäköinen, jonka perässä miehet alituisesti juoksevat. Ei, ei. Joten tällaisena tavallisennäköisenä naisena, olen onnistunut erittäin hyvin. Ja elämään kuuluu se, ettei kaikkea voi saada. Ja minä jouduin luopumaan elinikäisestä parisuhteesta, mutta sain upeat, terveet, älykkäät lapseni. Miksi enää valittaisin? Elän yksin, mutta en ole yksinäinen.