Minä en halua enää miestäni. En halua häntä iholleni, sisälleni ehkä lähelleni. En ole halunnut häntä enää aikoihin. Jokainen harventunut seksikerta on ollut minulle väkinäinen ja olen tehnyt sen velvollisuudesta. En kai vaimona voi kokonaan lopettaa mieheni seksuaalisen halun ja tarpeiden tyydyttämistä. Se ei olisi reilua häntä kohtaan.
Silti se tuntuu pahalta. Leikkiä naista, joka nauttii miehensä kosketuksesta. Kuinka monta kertaa olenkaan päättänyt, että olen hänelle rehellinen ja kerron tuntemuksistani. Kuinka monta kertaa olenkaan pettynyt itseeni, kun en ole saanut kerrottua. Se on valheellista. Minä valehtelen miehelleni, koska en kerro kaikkea.
Kyllä minä häntä vielä rakastan. Hän on monella tapaa täydellinen aviomies. Hän antaa minulle vapauden, hoitaa oman puolensa niin kotitöistä, taloudesta kuin lapsistamme. Hän on kunnianhimoinen, luotettava, rehellinen ja kiltti mies. Ei hänessä mitään vikaa ole. Vika on varmasti minussa, koska minun silmissäni hän on liiankin kunnollinen.
Pelottavinta tässä kaikessa on se, että tiedän, että haluttomuuteni häntä kohtaan ei johdu yleisestä haluttomuudesta. Minua ei ole lakannut panettamasta, mutta se ei kohdistu vain mieheeni. Ei se kohdistu kehenkään muuhunkaan nimettyyn ihmiseen, mutta olen viimeisen vuoden aikana halunnut monia hetkeen liittyviä ihmisiä. Olen tuntenut seksuaalista halua heitä kohtaan.
Tiedän, että olen huono ihminen. Miksi en voi olla onnellinen, kun kaikki on ihan hyvin? Miksi en voi vain nauttia siitä, mitä olen saanut, koska moni muu ei ole saanut läheskään tätä kaikkea? Mikä estää minua haluamasta?
Tiedän, että minun pitäisi puhua asiasta hänelle. En usko, että se johtaisi mihinkään. Voisihan sitä ajatella, että kun kaikki muu tuntuu parisuhteessa ja perhe-elämässäni ihan kivalta, niin se voisi riittää. Paitsi, että ei voisi. Kyllähän minä tiedän, että huijaisin vain tällä ajatuksella myös itseäni. Ei se minulle riittäisi. Ei minulle riitä pelkkä ihan kiva, varsinkaan kun en saisi siitä seksuaalisesti yhtään mitään.
Silti on niin vaikeaa myöntää itselle totuus. Jos antaisin itselleni luvan tuntea ja sanoa asia rehellisesti, niin sanoisin, että haluan erota. Se vain on niin vaikeaa sanoa, koska tiedän, että tyytymättömyys ei ole oikea syy erota. Minua ei hakata, haukuta eikä huijata avioliitossani. Mitä minä kysyjille sanoisin? Erosin, koska en kokenut miestäni kohtaan enää seksuaalista halua.
Olisiko muka oikeutettu eroon?
Ehkä ajattelen liikaa muiden reaktiota. Enkä pelkään päästää irti. Silti enemmän pelkään sitä, että en päästä irti ja luovutan. Tyydyn johonkin sellaiseen, joka ei ole minulle tarpeeksi. Minusta tulisi samanlainen kuin monesta muusta epätyydyttävään suhteeseen jääneestä naisesta. Vihainen, nalkuttava ja katkeroitunut varjokuva naisesta.
Tiedän, että en ole tämän asian kanssa yksin. Tiedän, että on lukuisia muita kaltaisiani, jotka jatkavat parisuhteessa, joista eivät saa tarvitsemaansa. Väitän, että tunnistan tyytymättömyyden ihmisitä. He ovat niitä yksin yhdessä kulkevia hymyttömiä ja ilottomia ihmisiä, jotka yrittävät peittää tyytymättömyyden jonkin korviketoiminnan alle.
Kysyn itseltäni usein, että vaadinko itselleni liikaa? Voiko ylipäätään edes olla olemassa parisuhdetta, jossa seksuaalinen halu säilyy vuodesta toiseen muuttumattomana? Voiko toista ihmistä haluta vuodesta toiseen? Olisiko sittenkin parempi keskittyä siihen mitä on sen sijaan, että keskittyy siihen, mitä ei enää ole?
Ehkä olen epäonnistunut ihminen, jonkinlainen itsekäs sunnuntaiversio. Siksi, koska ajattelen seksin ja seksuaalisen halun olevan se liima, joka kahta rakastavaista yhdistää. Ilman seksiä sitä alkaa liikkua kauemmaksi toisesta, yhteys katoaa ja jäljelle jää vain kaverillinen kumppanuus. Minä uskallan nimettömänä sanoa, että haluan paljon enemmän kuin yhteisen elämän kaverin kanssa, johon kuuluu lisänä yksipuolinen seksi.
Vielä kun löytyisi se rohkeus sanoa se ääneen.
Voi apua, tuo oli kuin omasta elämästäni kirjoitettua. Erotuksena vain, että uskalsin sanoa haluavani erota. Yritin etsiä halua miestäni kohtaan kolmen vuoden ajan, mutta yrityksistä huolimatta näin hänessä vain kämppiksen, jonka seksuaalista tarvetta tyydytin velvollisuuden tunnosta. Olin itsekäs, myönnän, mutta totesin haluavani elää loppupuoliskon elämästäni jotenkin muuten. Ehkä se tarkoittaa yksinäisiä vuosia, mutta parhaassa tapauksessa vielä useita vuosia Naisena ja halukkaana ja tyydytettynä sellaisena. Tsemppiä kirjoittajalle, jokainen tekee onneksi tai epäonneksi ratkaisut omassa elämässään!
Kuulosti niin tutulle tarinalle. Ainoa poikkeus siihen oli se, että itse päätin kuitenkin keväällä erota. Ja se tuntuu hyvälle. Ihmettelen miksen tehnyt sitä jo aiemmin.
Suurin kynnys itsellä oli myös juuri tuo sama, että antaa itselleen luvan erota ilman ns kunnollista syytä. Vaikka onhan sekin syy, että haluaa itse elää vielä elämää jossa haluaa seksiä ja voi nauttia siitä. Kaikki eivät ymmärrä miksi lähteä kun kaikki on näennäisesti hyvin. Mutta sitten kun se ei vaan enää usean vuoden yrittämiseen jälkeen riitä niin se ei vaan riitä.
Täällä niin sama tunne. Eli se, etten tunne enää mitään, en halua enää mitään. Lohduttaudun sillä, että mieheni on paljon poissa kotoa, minun ei tarvitse kestää pakkoseksiä kun n.kerran kuukaudessa, joskus ei sitäkään. Yritän vältellä kosketuksia nukahtamalla sohvalle, menemällä myöhään nukkumaan, silloin kun toinen on jo nukahtanut. Kun sitten on ”pakko” suorittaa tämä aviollinen toimenpide, toivon vain että se on nopeasti ohi. Onneksi se onkin. Inhoan tuota kosteaa, kuumaa suuta. Jokaista, niin tylsää ja ennalta arvattavaa asentoa jotka jo etukäteen tiedän tulevan melkein sekunnilleen. Joskus ajattelen, että voisinpa vielä joskus tuntea jotain, saisinpa tuntea kouraisun vatsanpohjassa, saisinpa rakastaa ja nauttia toisen kosketuksesta, hitaasta ja sitten räjähtävästä hyvästä seksistä, mutta ei, vuosi vuoden jälkeen, sama asento, ei mitään uutta tai yllättävää. Mieheni on yksinkertaisesti maailman tylsin ja mielikuvituksettomin tyyppi. Ei aviomies, enemmän kämppäkaveri, kumpikin elää omaa elämää ja menee omia menojaan. Mietin, että ehkä avioliitto on tällästä, ehkä ruoho ei ole sen vihreämpää aidan toisella puolellakaan, tai jos on, ehkä se tunne ei kestäisi kauan. Jos saisin toisen, miltä minä hänestä tuntuisin, olisinko lihava, vanha, huono, kelpaisiko, osaisinko enää nauttia. Olen lakannut haluamasta ja toivomasta. Kestän koska harvoin täytyy. Hoidan työni, kodin, lapset, eläimet ja aviolliset velvoitteet. Olen pystyynkuollut 42 vuotias, mutta onneksi elin nuoruuteni täysillä.
Jos suhteessa ei oikeasti ole muuta kuormitusta kuin kadonnut seksuaalinen kipinä niin puhu. Äläkä ensimmäisenä sano että haluat erota, sillä kadonneen kipinän voi löytää. Mutta se vaatii töitä molemmilta osapuolilta. Et voi tehdä sitä yksin, anna kumppanillesi mahdollisuus. Laittakaa lapset hoitoon ja lähtekää treffeille. Antakaa aikaa toisillenne, olkaa välillä nainen ja mies (tai nainen&nainen/mies&mies) älkää äiti ja isä. Älä luovuta vielä kun on niin paljon pelastettavaa ilman että täytyy tyytyä, luovuta vasta kun olette kokeilleet ihan kaiken eikä sekään toimi.
Mitäs, jos mieskin olisi halunnut piristää seksielämää, mutta ei ole kehdannut sanoa?! Ajatellut, että ”kait tämä sitten minullekin riittää…”
Kannattaisi ensin yrittää puhua, ajoissa! Sitten vasta erota, jos se ei auta. Antaisi toiselle mahdollisuuden. Hyviä miehiä ei löydy joka oksalta.
Minulle tuo voisi olla hyvä, olen kyllästynyt epäluotettaviin, itsekkäisiin miehiin.
Hyvä avaus
Monelle tuttu asetelma, myös itselleni. Kaikkea ei voi saada samalta ihmiseltä. Mieheni on hyvin vähän kiinnostunut seksistä. Silloin kun sitä hyvin harvoin on, se on ihan ok, eikä ole ainakaan minulle vastenmielistä. Hän sanoi minulle vuosia sitten asiasta puhuessamme, että hae seksiä muualta, jos tarvitset. Elämässä on pystyttävä myös kompromisseihin. Ihmisten välisiä suhteita on monenlaisia, itse olen pohtinut, onko vanha ajatus siitä, että parisuhde on ahtaasti vain kahden kauppa vain auttamattomasti vanhentunut.