”Voisi sanoa että entinen avioliittoni oli Salamarakkautta.

Tapasimme maaliskuussa miehen kanssa ja se oli menoa. Ensimmäisen yhdessäolon aikana jäin odottamaan esikoistamme, muutimme yhteen, menimme naimisiin, koimme oman sisaruksen kuoleman, lapsi syntyi ja meille tuli vuosi täyteen.
Se oli kova vuosi.
Olimme erota kolmen vuoden jälkeen, hain jo avioeroa, mutta saimme asiat sovittua. Harrastimme sovintoseksiä ja jäin odottamaan siitä toista lastamme.
Arki oli vaihtelevaa, riitelimme paljon, emme osanneet puhua toisillemme kauniisti, me vain äyskimme, vittuilimme ja loukkasimme toisiamme todella rumasti. Mustasukkaisuutta, ei luottoa toiseen.
Avioliitto alkoi olemaan aika helvettiä.
Kunnes avasin suuni ”minä haluan erota, tämä suhde tappaa minut”.
”Hyvä, en ole koskaan luottanut sinuun etteikö sinulla olisi muita miehiä”.
Noin kahdeksan kuukautta sitten laitoimme avioerohakemuksen menemään, meillä alkoi harkinta-aika.
Sovimme että lasten asiat hoidamme yhdessä ja nätisti. Kerromme erostammekin yhdessä lapsille, lasten ikätason mukaan. Sovimme ettei
Jokaista pirkkoa ja penaa ei tarvitse lapsille näyttää.
Alkuun oli hankalaa saada asioita hoidettua, asuimme kuukauden saman katon alla ja sitten mieheni muutti pois.
Ensimmäinen kaks kuukautta oli paskaa, niin paskaa kun voi vaan olla, jatkoimme äyskentelyä ja vittuilua.
Kunnes mies otti puheille ettei tämä voi saatana näin mennä. Puhuimme ja sovimme säännöistä.
Olemme nyt virallisesti eronneet ja tämä on ollut paras päätös, vaikka häpeä meinasi ensin kulkea meidän mukana, rikoimme pyhän liiton. PASKAT!
Me päätimme yhdessä erota ja sen teimme.
Nyt me puhumme toisillemme kauniisti, kysymme ja kuuntelemme. Välillä tietenkin olemme napit vastakkain, mutta me selvitämme sen.
Kumpikin kunnioittaa toista ihmisenä ja vanhempana.
Me toimimme helvetin hyvin ystävinä ja vanhempina, me ollaan helvetin hyvä tiimi nyt. mutta avioparina olimme kuin demoneita, joiden tehtävänä oli vain kiduttaa toista, me emme vain olleet toisillemme ne oikeat.
Saimme siltikin kaksi maailman täydellisinä lasta, joille olemme täydelliset vanhemmat erillämme.”

1 kommentti

  1. Aivan upea tilanne, olisipa itsellä ero tuonut itsellekin esiin toisesta ihmisestä tuon hyvän puolen. Ei tuonut, välillä sitä pohtii että lapset aseena niin vaikuttavat eron jälkeen että olisiko sen vuoksi pitänyt kestää vaikka hampaat irvessä. Että kumpi helvetti olisi sittenkään ollut parempi , yhdessä vai yksin helvetin huolissaan siitä millä mielikuvituksellisimmilla tavoilla voi kostaa omille lapsille jos jollain tavalla en miellytä missä milloinkin. Äänensävy voi tuntua ikävältä jo siinä että kysyy moneltako haluaisit että lapset tulevat tai jos sanoo ettei tarvitse tullakkaan jos tuntuu ettei se nyt sovikaan. Olen syyllinen kaikkeen ja vastuussa kaikesta, jos en pidä mitään yhteyttä niin tikusta tehdään asiaa ja näin ollen on pakko vastata kuullakseen mihin taas on syyllinen ja mikä taas oikeuttaa toisen käytöksen tehdä mitä vaan.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *