Nainen kertoo huonosta suhteestaan. Mikään ei ole ollut hyvin vuosikausiin ja mitään parannusta tilanteeseen ei ole luvassa.
”Lapset mukaan ja menoksi”.
Tällä lauseella usein kommenttikentälle tullaan ohjeistamaan naista. Hyvä niin, sillä miksi roikkua loputtomiin tyhjässä.
Mies kertoo huonosta suhteestaan. Mikään ei ole ollut hyvin vuosikausiin ja mitään parannusta tilanteeseen ei ole luvassa.
”Voisiko vaimosi olla väsynyt. Osallistutko tarpeeksi?”
Tällä asenteella tullaan usein kommenttikentälle kommentoimaan miehelle. Ajatusta erosta väläytellään. Lapsista kukaan ei puhu mitään.
No tämä aihe on nyt vahvasti sukupuolisidonnainen. Oletus tässä yhteiskunnassa on vieläkin se, että nainen ja lapset kuulvat yhteen ja mies on se, joka ei ota lapsia mukaan mennessä.
Tämä kaikki pohdintana teksteihini tulleista kommenteista. Eron sattuessa mies lähtee ja suorastaan jättää perheensä jos mies on aloitteellinen erolle. Naisen ollessa aloitteellinen eron suhteen ( tilastojen mukaan kahdessa kolmasosassa eroista on ) hän ei jätä koko perhettään, vaan kelvottoman miehen ja parisuhteen.
Tämä liittyy luutuneeseen tapaan ajatella vanhemmuudesta. Ikään kuin oletetaan, että mies on murto-osa vanhemmuudesta verrattuna naiseen. Niin varmasti on viime vuosituhannella ollutkin. Nyt tuosta oletuksesta pitäisi päästä eroon, sillä lähtökohdan pitää eronkin tullessa olla että vanhemmuus on jaettu puoliksi.
Mitä lasten jättämiseen tulee, niin sitäkin tapahtuu. Noin yksi tapaus sadasta.
Joten mitäpä jos erosta puhuttaessa puhuttaisiin vain kahden aikuisen ihmisen parisuhteen päättymisestä. Ei mistään muusta.
Meillä mies on lähtenyt potemaan eroajatuksia ihan oma-aloitteisesti ilman lapsia. Vastuun lapsista olen siis väistämättä kantanut minä vaikka toiveeni olisi ollut että molempien vanhemmuus jatkuu lapsille tasapuolisesti. On kyllä jatkunutkin sitten kun mies on saanut ensin potea itseään kasaan. Tämä oli mieheni valinta. Jossain muualla takuulla toisin. Epäilen, että ero ei aina oikein ole kahden, nimenomaan aikuisen, parisuhteen päättyminen. Riippuu kuinka hyvä jokaisen meistä suhde siihen kuuluisaan sisäiseen lapseen on.